15.05.2021 - Koivut hiirenkorvalla

Viherhuoneen nojatuolista näen viheriöivän koivun, jonka yläkerran naapurimme on istuttanut muuttaessaan taloon -70 luvulla eli liki 50 vuotta sitten. Lämpöaalto toi kesän, tosin eilen kylmä tuuli palautti pikaisesti ruotuun: kevättä eletään vielä, ei kannata hätiköidä.

Viime yönä

ensi kertaa pariin viikkoon en herännyt keskiyöllä tukkoisena haalimaan lääkettä naamaan. Nukahdin vuoteeseen, kunhan ensin sain rauhoitettua yskäni keinutuolissa, varmaan kymmenen jälkeen. Heräsin puoli viiden maissa niin paljon, että tajusin olevani tukkoinen ja laahustin keittiöön parahiksi näkemään pienen punaisen pallon taivaanrannassa. Aurinko siellä kohosi, mutta painui pian pilven piiloon. Itse aloin puhallella WellO2:een ja hengitellä höyryä. Samalla vetelin astmalääkkeet, ensin avaavan, sitten hoitavan jonkun ajan päästä. Kirjaan ylös ottamiseni, etten hetken päästä ota uudestaan, kun olen unohtanut.

Eilisaamuna

pinkaisin ennen kahdeksaa terveyskeskukseen. Tupa oli aika täynnä. Pääsin luukulle ja halusin varata ajan hoitajalle, joko sinne tai infektiopolille. Jälkimmäiseen sain ajan tunnin päästä, joten menin takaisin autoon. Hmmh, nyt on mahdollisuus käydä kyselemässä poliisiasemalta, onko löytämäni kännykkä tavoittanut omistajansa. Oli se. Minua odotti löytöpalkkio. Nyt on millä mällätä.

Infektiopolilla

pääsin ensi kertaa kahteen viikkoon sellaisen hoitajan juttusille, joka kuunteli niin että tunsin tulevani ymmärretyksi. Nostin eväspussini - lue pilleripurkkini - pöytään ja esittelin lääkerepertuaarini, joka on kohtalaisen vaikuttava. Ohoh, no et sinä varmaan ainakaan lisää tarvitse, hoitaja arveli.

Tulokset osoittivat, että kyseessä on virus, ja lääkäri kävi kuuntelemassa ja epäili kyseessä olevan keuhkoputkentulehduksen. Niinhän minä heti kättelyssä itsekin sanoin; ei vain ollut ketään, joka olisi kuunnellut - minua tai keuhkojani. Seuraavaksi keuhkoröntgeniin, tulokset maanantaina. Sairauslomaa sain vielä maanantainkin, mikä on hyvä asia. Muutoin joutuisin koko viikonlopun tutkimaan itseäni, olenko maanantaina työkunnossa, ja se on ärsyttävää. Varsinkin kun en oikein ole.

Nyt tarvitsisin

unta lisää. Yskänkohtaukset vielä jatkuvat, mutta toivon mukaan lievempinä. Kun herään neljän, viiden maissa, en saa enää unta ja olen väsynyt. Ehkäpä tilanne korjaantuu tulevina öinä. Huomenna jään suosiosta kotiin, pois messusta, vaikka pitkästä aikaa seurakunta saa kokoontua kokonaisuudessaan, korkeintaan 50 henkeä, mutta sen alle lukumäärämme jääkin. Parempi levätä ja yskiä kotona. Toivon sydämestäni, että pääsen tiistaina töihin!

Lopetin viimeksi

kirjoitukseni, kun olkavartta alkoi särkeä. Siitä tiesin, että se on taas pois paikoiltaan, kuten olikin. "Luottoniksauttajani" poikkesi kiskaisemaan käden paikalleen. Mutta ei se kauan pysynyt, sillä tyhmyyksissäni nostin muuatta raskasta pussia (roskiksessa), ja se koitui kohtalokseni. Suututtaa niin, kun ihmiset laittavat lasiroskat muovipussissa laatikkoon. Ja peltiroskat samoin. Ja välillä siellä on keittiöroskapussikin, kun ei ole huomattu laittaa sitä oikeaan paikkaan. Välillä innostun niitä siirtelemään niille kuuluviin laatikoihin, mutta minun pitää nyt muistaa, etteivät käteni kestä nostelua, varsinkaan oikea käsi.

Ja taas soittamaan,

voisiko niksauttaja käydä, kun ehtii. Hän kävi, ja nyt taas kättä ei särje. Mieheni laittoi olkavarteen urheiluteipin, joka auttanee kättä pysymään paremmin ruodussaan - tai aivojani muistuttamaan minulle, että varon kättäni. Tänään pitää käydä ostamassa lisää sitä teippiä, se loppui.

Kysyin, onko tavallista, että olkapää menee jatkuvasti pois paikoiltaan. Nolottaa jatkuvasti olla väärillä jengoilla. Kuulemma joillakin pysyy kerrasta laitettuna, joillakin se täytyy laitaa uudestaan 20-30 kertaa. Saattaa riippua siitä, miten kauan se on ollut väärässä asennossa ja sen takia helposti luiskahtaa takaisin siihen. Minulla se on ollut varmasti ainakin tämän vuoden, luultavasti kauemmin.

Olemme rukoilleet

nyt mieheni kanssa Pyhän Hengen apua ja läsnäoloa joka aamu, sen jälkeen kun kuuntelimme aihetta koskevan saarnan (lhpk.fi - 2.5. Markus Pöyry). Ei niin, etteikö Hän olisi meissä, kun olemme Jeesuksen omia, mutta tarvitsemme sitä jatkuvasti. Koin eilen saavani todella sitä apua, kun ajoin kaupunkiin enkä osannut arvioida, mistä pitäisi ajaa, että tulisin paikkaan, johon olin menossa. Yllättäen ajoin ihan suorinta tietä oikeaan osoitteeseen. Johdatuksen makua.

Gluteenitonta elämää

olen harrastanut nyt kolmisen viikkoa. Olen yllättynyt, miten helposti se on käynyt. Koska minulla ei liene kuitenkaan keliakiaa, en ole sataprosenttisen tarkka asiassa. Kuitenkin teen leipäni gluteenittomista jauhoista enkä tietoisesti syö gluteenia. Sokeria vältän myös parhaani mukaan. Käytän leivonnaisissa kasvipohjaista steviaa ja marjapiirakoista tulee maukkaita. Stevia ei nostata taikinoita, joten pullaa en leivo, olen kyllä kokeillut.

Mahani on lakannut möyrimästä! Eron huomaan selvästi. Tällä viikolla olen tehnyt ruuakseni monta kertaa tattarihiutalepuuroa. Sen maku on aika voimakas, mutta luulen, että se on hyväksi mahalle, sillä jotenkin "mahani tekee sitä mieli", sillä kun mietin ruokavaihtoehtoja, se tuntuu hyvälle. Sekaan raejuustoa ja luonnonjugurttia.

Päivä muuttui

hämyiseksi. Aurinko pysyy pilvessä. Tänään aiomme käydä kävellen kaupassa kilometrin päässä. Muutenkin pitäisi ulkoilla. Keuhkojaan sairastanut ystäväni kertoi, että liikkeellä pitää olla, vaikka ei jaksaisikaan, sillä siten saa liman nousemaan. No, minunhan se pitäisi tietää myös, jos kenen, kun muistan Arin valtavan rohinan ja vaikean hengittämisen, kun hän joutui olemaan jatkuvasti vuoteenomana. Ari on ollut mielessäni rohistessani. Yskänkohtaus tässä välissä, pastilleja piti hakea suuhun, keittää vettä kofeiinitonta kahvia varten. Kofeiinia olen saanut jo aamupäivän tarpeiksi riittävästi.

Minun on vaikea

vai sanoisinko turhauttavaa, olla toimetonna. Jotain yritän aina keksiä. En ole oikein jaksanut tällä viikolla lukea väsymyksen takia. Vaikeita sudokuja olen täytellyt välillä onnistuen, usein epäonnistuen. Ommellut en ole, sillä kone vähän temppuilee ja koska se on pölyistä hommaa kumminkin, en ole jaksanut perehtyä. Minulla on kissojen teko ensi syksyksi hyvällä mallilla. Noin 50 kattia on valmiina, saman verran on vaiheessa. Jotkut vain leikattuna, jotkut osittain ommeltuna. Vanua on mentävä hakemaan jossain vaiheessa Tervajoelta, Tevasta. Pyrimme saamaan mahdollisesti vielä sata pakettia syksyllä valmiiksi niiden 60 lisäksi, jotka teimme vapun alla.

Ompelemisen sijaan

olen tehnyt vihkoja joulun lapsi -projektiin. Pölyistä sekin on, huomasin eilen. On ruvettava käyttämään maskia siinäkin puuhassa. Paperi pölisee, kun sitä leikataan ja taitellaan. Mutta niin ylen virkistävää ja piristävää on saada näkyvää aikaan. Eikä vaadi keskittymistä.

Nyt pöhisee normitaikinajuuri

keittössä. Mies saa sekoittaa, minä vaan annostelen aineet. Ja taikina itse tekee työn vain oleillessaan pitkiä aikoja astiassaan ja lopulta jääkaapissa. Tänä aamuna paistoin paistinpannulla leipiä itselleni ja niistä tuli kai tähän asti parhaita. Sen takia söinkin liian monta, kun oli niin hyvää.

Mies myös aina imuroi, kuten olen monesti maininnut. Olen siitä todella kiitollinen. Hän tekee sen hyvin ja pelkäänpä, että hän suorastaan pitää siitä. Itse en voisi vähempää pitää, ja imurointihan on oikeasti tosi rankkaa käsille ja selälle. Niinpä ei pelkoa, että säntään miehen reviirille tässä asiassa.

On aika

hilautua hammaspesulle, tekemään leipätaikina valmiiksi ja sitten ulos miehen kanssa käppäilemään. Siunattua viikonloppua sinulle, arvoisa lukijani!