23.01.2021 - Karanteenin viime päiviä

Onpa helpottavaa,

että pystyn vielä kirjoittamaan. Oikea olkavarteni on kenkkuillut tosissaan. Kun haluan yöllä nostaa sitä, joudun käyttämään toista kättä apuna, että saan nostetuksi sitä. Pystyssä ollen se ei ole juurikaan kipeä ellen siis nostele sitä tiettyyn asentoon. Eiköhän tuo aikanaan selviä tai sitten totun kipuun.

Pakkanen ja tuuli

vaihtuivat tässä rannikolla vesisateeseen tai räntääkö tuo lienee. Kauniit lumireunukset parvekkeelta ovat lähes tipahtaneet ja sulaneet pois. Tuuli kuitenkin puita heiluttelee.

Mies kävi

kaivamassa eilen auton hangesta, tänään käymme ajelulla. Itselläni karanteeni jatkuu vielä huomisen, joten jään autoon ja mies menee listan kanssa kauppaan. Aamupalan jälkeen mies meni takaisin nukkumaan, minä jäin lueskelemaan ja ryhdyin kirjoittamaan. Tämä on mielipuuhaani. Saan ikään kuin ajatukseni kerityksi auki kirjoittaessani.

Päivärutiinit

ovat olleet hyvin samanlaiset tällä viikolla, kun olemme pitäneet karanteenia. Yksi tai kaksi lenkkiä ulkona. Minä olen lukenut 700-sivuisen hyvän romaanin, mies jotain kaavoja pienellä painetusta kirjastaan, josta en ymmärrä höläsen pöläystä. Iltaisin olemme lukeneet tapamme mukaan Raamattua yhdessä ja rukoilleet. Olemme päässeet vaiheeseen, jossa Israeliin valitaan ensimmäinen kuningas, Saul.

Eilen

minua ilahdutti erityisesti se, että sain ruisleipäni onnistumaan. En ole viitsinyt leipoa sitä puoleen vuoteen, kun siitä tuli aina liian kovaa. Nyt laitoin kylmän rauhallisesti puolet vehnää. En tiedä, sekö auttoi vai se, että nostatin leipiä riittävästi. Leivistä tuli erinomaisen hyviä ja aion tehdä jatkossa samanlaisia, jos osaan.

Kumma juttu,

kun olisi aikaa vaikkapa siivota komeroita tai hyllyjä, sitä ei viitsi millään tehdä. Mutta kun aikaa ei oikeastaan ole, silloin homma innostaa paljon enemmän. Ehkä kyse on myös siitä, että levolle on oma aikansa. Välillä tarvitsee laiskuutta ja turhautuminenkin on tarpeen, että saa kerätyksi voimia ja luovuuskin tarvitsee pysähtymistä ja tilaa.

Kissojen ompelu

on taas vaiheessa. Olen iloinen, kun saan vähitellen kankaita vähemmäksi. Olen päättänyt, etten hanki lisää ennen kuin varastot hupenevat. Tosin osa kankaista on vaan liian ohutta tai muuten sellaista, ettei siitä ole kissakankaaksi. Pitää olla kestävää, mutta ei lutrua eikä tönkköä. Ompelen vain vähän kerrallaan, yritän säästää käsiä ja päätä rasittumasta. Mutta tekemättäkään en voi olla niin kauan kuin suinkin pystyn.

Luonteelleni sopii se, että minulla on monia eri projekteja. Jos pitäisi ryhtyä vain leipomaan, se ei inspiroi. Tai jos pitäisi vain ommella, ei kiitos. Tai jos pitäisi vain soitella pianoa tai hoitaa kukkia, en jaksaisi. Sen sijaan vähän sitä, vähän tätä, sopivasti vaihtelua ja muutoksia. Se tuntuu hauskalta.

Miehen kanssa

meille on yhteistä luovuus. On ilahduttavaa, kun hän keksii käyttöä kaikelle mahdolliselle. Jos tarvitsen kukkakeppiä, häneltä löytyy sopiva. Kun tarvitsin tiskirätille kuivatuspaikan, hän teki sen. Kun kukkalamppu tarvitsi suojuksen, ettei se häikäise silmiämme, hän löysi kirpparilta parin euron lampunsuojan, joka on juuri sopiva.

Jos ei olisi

turvaa Jumalassa, elämä tuntuisi epätoivoiselta ja pelottavalta. On monenlaista uhkaa, koronasta puhumattakaan, tänä päivänä. Kun voin kätkeytyä Jeesukseen, luottaa, että johdatus on varmaa ja elämäni on Jumalan käsissä, voin elää luottavaisesti päivän kerrallaan. Kukaan emme tiedä, mikä on tilanne huomenna tai vuoden kuluttua. Mutta Jumala on luvannut olla omiensa kanssa, johdattaa ja viedä Kotiin, kun aikamme täyttyy.

Kuolema

on mystinen juttu. Sitä en voi ymmärtää. Arin kuolema on edelleen käsittämätön. Että hän noin vain ei enää ole olemassa tässä elämässä. Ja kilometrin päässä on kivi, jossa on hänen nimensä ja tiedän, että hänen ruumiinsa laitettiin maan alle 2,5 metrin syvyyteen tiettyyn kohtaan. Sitä on lähes mahdoton käsittää, vaikka se on totta. Ja se, että kun henki lähti hänestä, hänen ruumiinsa alkoi heti maatua. Minä näin ja muistan sen.

Mutta miten lohdullista on, että Jumala herättää kuolleet eikä kukaan Jeesuksessa kuollut ole lopullisesti poissa vaan hänet herätetään ja kerran saamme kohdata. Se on niin valtava uutinen, että sitä kannattaa miettiä aina välillä.

Ilman sovitusta

kukaan meistä ei näkisi rakkaitamme enää ikinä. Mutta kun Jumala näki, ettei meistä kurjista ole itseämme pelastamaan ja auttamaan, hän teki sen itse tulemalla ihmisen kaltaiseksi, ottamalla orjan muodon, vaikka oli Jumala. Hän kantoi meidän syntimme ristille, maksoi meistä hinnan ja me saamme vaihtaa syntimme hänen puhtauteensa. Siinä on, rakas lukijani, ilosanoma! Meidät on ostettu vapaiksi, pestään puhtaaksi uudestaan ja uudestaan eikä se maksa meille mitään. Me saamme vain uskossa omistaa tämän Sanan, joka on meille ilmoitettu Raamatussa. Uskothan sinä sen, hyvä lukija? Minä uskon.

...edeltäpäin määräten meidät lapseuteen, hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta, hänen oman tahtonsa mielisuosion mukaan, sen armonsa kirkkauden kiitokseksi, minkä hän on lahjoittanut meille siinä rakastetussa,  jossa meillä on lunastus hänen verensä kautta, rikkomusten anteeksisaaminen, hänen armonsa rikkauden mukaan -Ef 1. luvusta