Kategoriat: Ajankohtaista

Kylläpä niin vanhan mieltä piristää, kun saa herätä auringonpaisteeseen! Eipä sillä, etteikö väsyttäisi, mutta aurinko tuo hyvää mieltä.

Olen jostain syystä aamuisin yhtä vetreä kuin rautakanki ja senpä vuoksi ostin tennis- ynnä piikkisikaa muistuttavan pallon marketista menneellä viikolla. Otin töihinkin mukaan sen piikkisen ja lepohetkellä makasin lattialla pallo selän alla ja välillä niskan ja käsivarsien alla.

Liekö kankeus

iän tuomaa vai voisiko johtua simvastatinista, jota syön 40 gr annoksina päivittäin. Koetin syödä kuukauden vastaavaa rosuvastatinia, mutta en oikeastaan huomannut tuossa ajassa eroa. Taidan kuitenkin vaihtaa tuohon toiseen, sillä siinä ei pitäisi olla sivuvaikutuksia, jos tämä kankeuteni nyt sitten on simvastatinista johtuvaa. Minulla on välillä myös jalkasärkyä, mutta kuten sanottu: mikäpä tuon tietää, mistä kenkä milloinkin puristaa, kun on niin monia syitä, jotka vaikuttavat terveyteemme.

Työ lasten parissa

on antoisaa. Missäpä muussa työpaikassa sinne tultuasi rientää lauma nauravaisia ihmistaimia syliin innoissaan ja onnellisina? No, kotona kyllä mies tekee niin, mutta työpaikoilla se lienee harvinaisempaa. Ja joka lapsella on mahdottomasti asiaa. Se kääntyy tietysti jossain vaiheessa liialliseksi, kun kaikki haluavat puhua nimenomaan silloin, kun joku toinenkin.

Eipä ole somempaa näkyä kuin se, kun ryhmän pienimmäinenkin osaa niiata tai toinen samanikäinen poika kumartaa. Hellyttävää, kerta kaikkiaan. Olen opettanut tällaisia vanhanaikaisia tapoja, joiden toivon juurtuvan lapsosten mieliin. Ei lasten toki minulle tarvitse niiata, mutta hmmh, voisin tietysti opettaa, että aina kun näkevät minut tai ikäiseni ihmisen, niiailu olisi aiheellista...

Nyt minulla

on alkamassa kesäfiilis! Pari päivää töitä, sitten syömään ystäväpariskunnan kanssa iltasella. Helatorstai on vapaa, sitten yksi päivä töitä ja viikonloppuna tapaan espoolaisia, kun menemme, jos Herra suo, heidän kyydissään sukulaisiin ja ylioppilasjuhliin. Pitääkin aloittaa muistilistan tekeminen, kun on monta muistettavaa. Hiustenleikkuusakset, lasten synttärilahjoja, ylioppilasmuistamisia, juhlavaatteita, joita pitää tietysti sovitella moneen kertaan ennen kuin voi päättää, mitä niistä kelpuutan päälleni.

Mies on alistunut siihen, että puku kai on kiskottava ylle. Hän viihtyisi parhaiten armeijakamppeissa eikä minulla ole mitään niitä vastaan. En vain ole varma, ovatko ne varsinaisia juhlakamppeita. Epäilen, että eivät.

Tuntuu tosi hauskalle,

kun mies tuolla toisessa huoneessa mutisee itsekseen ja touhuilee omia juttujaan. Siis se on hauskaa, että mies on olemassa ja jopa ihan minua varten ja minä häntä varten ja että meillä on mukavaa yhdessä. Hän on peruskiltti, höpsö, juttelee paljon ja meillä on samanlainen huumori. Hän ei paljon naura, mutta minä senkin edestä. Välillä hohotan vesissä silmin, kun käy ilmi, että hän pohdiskelee vaikkapa kiväärin toimintaan liittyviä asioita. Tai jotain muuta, mitä minulla ei tulisi mieleenkään ikinä pohdiskella.

Kohta katsomme Areenalta seuraavan Isä Matteon ennen kuin syömme loput tonnikalasalaatista. Tupsukka-ystäväni oli, ikävä kyllä, oikeassa. Miehen paino on vähän laskenut, minun on noussut. Näin kuulemma tapahtuu usein avioliitossa.

Toivotan siunattua viikkoa, arvoisa lukijani! Olkoon mielesi iloinen ja askeleesi keveä!

Autuas se mies, joka ei vaella jumalattomain neuvossa, eikä astu syntisten teitä eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat, vaan rakastaa Herran lakia ja tutkistelee hänen lakiansa päivät ja yöt! Hän on niin kuin istutettu puu vesiojain tykönä, joka antaa hedelmänsä ajallaan ja jonka lehti ei lakastu; ja kaikki, mitä hän tekee, menestyy. -Psalmista 1