01.09.2018 - Kiitollisuutta elämästä!

Kävelin eilen Vestikseen, reilut 5 km. Menomatkalla otin kuvan mustikanvarvuista ja yllättäen huomasin, että mustikoitakin oli, isoja ja komeita. Paluumatkalle varasin kipon ja keräsin piirakkamarjat.

Tänään lastasin

pari kippoa pyörään iltapäivällä ja palasin rikospaikalle. Siis mustikoita poimimaan. Sain noin litran. Puolukoitakin löytyi puoli litraa. Maistoin kourallisen ja ne olivat niin makeita ja ihania, että söin kaikki. En lopettanut ennen kuin kippo oli tyhjä ja maha melko täysi. Juuri kun olin muutenkin lähdössä, alkoi sataa. Ei haitannut. Kotona laitoin taas ämpärit rännien alle, aamulla olin kastellut kukat edellisillä vesillä.

Vestiksessä

oli mukava aamupäivä. Äitejä ja lapsia. Ruotsin kieli jonkun äidinkieli, toisen kanssa yritin änkätä englantia. Kiinaa ja japaniakin olisin saanut puhua, jos olisin osannut. Elekieli, hymy ja halaus puhuvat kuitenkin enemmän kuin tuhat sanaa. -Suurin osa puhui kuitenkin suomea ja muskarinhan minä pidin tapani mukaan. Samoja tuttuja lauluja ja leikkejä. Jopa 1-vuotias oli onnellinen täti Monika, joka ei tosin päässyt laukkunsa ja hattunsa kanssa etenemään torille asti, mutta se ei haitannut. Oli karhu pesässään, taputettiin ja läpytettiin ja sitten leikkimään ja minä kahvia keittämään. Olen tosi onnellinen työstäni ja työssäni.

Torstainakin

olin Vestiksessä. Silloin siellä kokoontui toinen ryhmä, osin samoja äitejä, mutta sen lisäksi veteraaneja. Kaikki yli 90-vuotiaita. Olimme ulkona talon päädyssä ja aurinko antoi parastaan. Grilli kuumeni, makkarat paistuivat. Minun tehtäväkseni lankesi kakun täyttäminen ja koristelu, kahvin keittäminen ja ampiaisten hätistely. Kitaran kanssa laulatin tuttuja lauluja. Hämähäkkiä, Oravanpesää ja Lapin äidin kehtolaulua. On ihmeellistä, miten jokin laulu voi koskettaa ja nostaa muistoja kaukaisilta ajoilta jollekin. Niin kävi nytkin. Ihmettelen Jumalan johdatusta ja olen kiitollinen, että saan olla minä ja minulla on innostava työ.

Piti pinkaista

ottamaan palohälytin päältä. Näin käy, kun tekee noin kymmentä hommaa yhtä aikaa. Kirjoitan juttua, juon marjamössöä, laitoin uunin päälle, että saan paistaa sämpylöitä. Uunissa oli pari vuokaa, jotka eivät olisi halunneet olla siellä ja alkoivat temppuilla. Pyykit ovat koneessa sekä kuivurissa pyykkituvassa. Välillä kipaisen siellä. Ohimennen hypistelen kankaita, joita on tuolilla, lattialla ja pöydällä. Päässä pörrää uusien mekkojen kirjo. Ja olen aivan onnellinen!

Eilisiltana

olin elokuvissa ystäväni kanssa katsomassa Mielensäpahoittajaa. Se oli erilainen kuin luulin, mutta pidin siitä kovasti. Erityisesti sen takia, että siinä kuvattiin sitä aikaa, kun asuin itse vielä lapsuudenkodissani. Maaseutu, luonto, auto, traktori ja eläminen oli sitä aikaa - siis mielensäpahoittajalla (Heikki Kinnunen), vaikka muuten elokuva sijoittui nykyaikaan.

Ei siinä valtavasti nauramista ollut, mutta sitä enemmän tulivat esiin tunteet ja niiden ilmaisemisen puute ja vastaavasti tärkeys. Oli siinä suomalaiselle elokuvalle tyypillinen rakastelukohtaus, tai sanoisin suorituskohtaus, joka oli mielestäni joutava. Pariskunta puhui toisilleen "kulta" ja "rakas", mutta mitään tunnetta noissa sanoissa ei ollut. MIelensäpahoittajan ja lapsenlapsen tunneilmapiiri sen sijaan oli erityisen hyvä.

Iltasyömistä

en ole harrastanut tällä viikolla kuuden jälkeen. Hyvä kun saan sämpylät pian uunista, niin ehdin syödä niitä ennen kuin karenssi alkaa. Yhtään ei ole nälkä ollut iltaisin, mutta olenhan minä tankannut sitä ennen reippaasti. Ei ole kyllä painokaan pudonnut, mutta ei se ole noussutkaan, mikä sekin on syytä mainita.

Nyt sain tehdyksi

mekot mallia n:o 1. Tiedän sen siitä, että enää ei ole vimmaa tehdä juuri niitä. Menossa on toinen vaihe, näköjään. Olen tehnyt eräälle kaverille hihattoman mekon ja jatkossa teen niitä lisää, tein uuden paremman kaavan edellisestä viisastuneena. Tänään sain valmiiksi mekon n:o 2 itselleni. Siinä on rypytetyt taskut ja se on hihaton. Mielessä on jo seuraava tekele.

Kangaskaupoissa, lue: kirpparilla, olen juossut ahkerasti. Tänäänkin tein upeita löytöjä pienellä rahalla. Tekemistä minulta ei ainakaan puutu. Yritän oikeasti myös levätä, vaikka ahkeroiminen näyttää olevan minun sukuvikani ja menee liioitteluksi usein. Paheensa itse kullakin.

Leipäjuurta piti tällä kertaa

vähän houkutella, että sain taikinan nousemaan, mutta onnistui se viimein. Otin viimeksi liian nuukasti sitä talteen, sitä pitäisi olla sellainen desi. -Lisäsin vähän hunajaa, pidin taikinakulhoa lämpimässä vedessä kannen alla. Vatkasin ponnekkaasti taikinaa aina kun lisäsin jauhoja, se lisää sitkoa ja käymistä. Ennen suolan ja siementen laittamista otin taas lasipurkkiin noin desin juurta jääkaappiin. Ensi viikonloppuna ehkä taas leivon, se on mukavaa ja mieluista.

Koska minulla oli

mustikoita, oli pakko tehdä lisää mustikkapiirakkaa. Eilenkin tein, mutta se on jo syöty, liian hyvää. Pääasiassa itse söin. Koska minulla oli myös fetapiirakan aineet, tein sellaisenkin. Sama sokeriton pohja kumpaankin. Oikein näppärä ohje löytyy netistä:

https://www.kotikokki.net/reseptit/nayta/92306/Feta-pinaattipiiras/

Touhuilun ohessa

luen toistamiseen Punaisen höyhenen keittiö -kirjaa. Se on mukavaa luettavaa. Sitä mietin, miksi uskovat ihmiset ovat usein kirjoissa tympeitä ihmisiä. Niin tässäkin. Yksi pariskunta on koko ajan huolestunut ja ikävä, aikuiset lapset eivät halua käydä siellä. Lisäksi rouva "uskoo rukouksen voimaan". Niin minäkin uskon, ja tiedän, että rukouksen kautta ovat Jerikon muuritkin kaatuneet, saati pienemmät ikävyydet häipyneet.

Olemmeko me uskovat tosiaan ikäviä, sureksivia, synkkiä ja tuomitsevia? Minä tunnen kyllä monia ihan erilaisiakin. Onko kyse siitä, että monissa seurakunnissa ei ole oikeanlaista opetusta? Kuvittelevatko ihmiset, että se on oikeanlaista hurskautta, kun on synkkä ja murheellinen? Jos on iloinen ja nauraa, on kevytmielinen, ei tajua, että on syntinen? Ajattelevatko uskovat ihmiset, että maailman ihmiset ihailevat ja haluavat liittyä taivaaseen menevään joukkoomme, jos osoitamme naamallamme jatkuvasti murhetta maailman tilasta, sillä sitähän toki saamme surra sydämessämme jatkuvasti? En tiedä vastausta, kunhan mietin.

Itse olen joka tapauksessa

alkanut vapautua näinä vuosina, kun olen saanut raamatullista opetusta Lähetyshiippakunnan seurakunnissa - kuuntelen netistä paljon muitakin opetuksia kuin vain jokasunnuntaiset saarnat. Alan aavistella, että minä olen oikeasti Jumalan rakas lapsi, joka saa iloita niistä aarteista, jotka Isä on lapselleen valmistanut!

Jo kasteessa sain kaiken, sen jälkeen olen saanut palata uudestaan ja uudestaan samalle lähteelle takaisin. En ole muuttunut paremmaksi, edelleen olen syntinen. Mutta sen käsitän, että Jumala on armahtanut minut kaikesta siitä, mitä itsessäni olen. Tiedän kokemuksesta, että minulla on edellytykset tehdä kaikkea sitä pahaa, mitä suurimmat rikolliset tekevät - niin sinullakin, hyvä lukijani! Perisynti asuu minussa, se ei lähde minnekään. Mutta Jeesus on lunastanut minut verellään kaikesta synnistä, joten minä olen vapaa, kuten Raamattu vakuuttaa:

Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää siis lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen. -Gal 5:1

Piirakat alkavat

valmistua, viimeiset pyykit kuivurissa. Pian siirryn sohvalle loikomaan - mustikkapiirakkaa tippui sohvalle jo aamupäivällä, joten sekin on niin sanotusti korkattu, joten voin ottaa rennosti, mitä sotkemiseen tulee.

Aurinko alkoi paistaa,

ihana ilta vielä edessä. Luen sohvalla, katson ehkä Isä Matteota, pyöritän hulavannetta - 30 minuuttia, ja venyttelen selkääni - 20 sekunnin jumppa! Ei pidä liikaa intoilla, ettei selkä nyrjähdä. Kohta nautin herkullisia sämpylöitä!

Aamulla

pääsen taas messuun. Otin kahvitusvuoron, nautin siitäkin hommasta. Häntäluuni tykkää enemmän touhuamisesta kuin istumisesta. Tervetuloa muutkin, messu alkaa 9.30 Laivakatu 7:ssä. Lapsille on pyhäkoulu ja kahvitarjoilussa ei nuukailla ja hyvää seuraakin on tarjolla kaiken vielä tärkeämmän lisäksi.

Siunattua saunailtaa, arvoisa lukijani!