Kategoriat: Ajankohtaista

Onneksi ei minun pyöräni!

Kotona, tyynyn päällä istun kipeää häntäluutani säälien. Pääsin eilen illalla kotiin sairaalasta. Meni myöhään, ennen kuin lääkäri ehti tutkia viimeisetkin kokeet, mitä oli tehty.

Kännykälläni

pystyn kirjoittamaan vain kakkosblogiini, jonne pääsee tämä blogin etusivulta. Pääseehän sinne suoraankin osoitteella

http://phakkola.blogspot.fi/

Kuvia sinne en saa laitetuksi. Katsotaan, muuttuuko tilanne, kun Jurgeni tulee perheineen käymään viikonloppuna, ja hän pistää taas järjestykseen tietokoneasioitani.

Ehken kertonut

lukijoilleni vielä, että perjantaiaamuna unessa minulla oli samanlainen "kohtaus" kuin sitten maanantaina työpaikalla. Näin unta, että olin töissä, nukahdin, heräsin ja menin kertomaan työkaverille, etten ole muistanut merkitä, montako äitiä ja lasta on ollut paikalla. Sitten aloin unessani mongertaa ja sain sanotuksi, että soittakaa ambulanssi. Siihen heräsin. Kasvojen vasen puoli oli unessa samalla lailla toimimaton.

En tuosta hätkähtänyt,

vaan ajattelin, että minua jännitti, kun töihin oli tulossa lehtinainen ottamaan kuvia ja tekemään juttua perjantai-kahvilasta ja muskarista Setlementin 70-vuotislehteen. Lehti jaetaan koteihin toukokuussa. Saattoihin tämäkin olla alitajunnassa.

Syntymäpäiväonnea veljelleni!

Viikonloppuna

en maannut laakereillani vaan hyppäsin junaan ja kiidin kotipuoleen - veljeni täytti pyöreitä vuosia. Ei hän juhlia aikonut, mutta me menimme siitä huolimatta. Veljen perhe oli kylläkin asialla ja komeat kakut olivat pöydässä, kun saavuimme. Meillä oli oikein mukava päivä, vain sisaruksia ja lähiystäviä oli paikalla.

Äidin luona

Lempipuuhissa junassa

touhusin perinteisiä juttuja. Olin kyllä väsynyt, mutta eipä sitä oikein osaa pitää minään oireena mistään, kun väsymystä on kaikilla yleensä enemmän tai vähemmän. Pyhäiltana palasin junalla kotiin, maanantaina töihin normaaliin tapaan. Töihin kävellessäni mietin, että en ole oikein vireessä poskiontelotulehduksen jälkeen, on puolikuntoinen olo. Tai laskin, että oloni on 3/5 normaalista.

Matkalla sairalaan

esimiehen kyydissä reilun tunnin päästä mietin elämääni. Olisinko valmis lähtemään tästä elämästä? Tulin siihen tulokseen, että jos lähteä pitää, niin eipä minulla mitään jää tänne sellaista, että joku jäisi erityisesti kärsimään. Lapsilla on perheensä, minä olen vain itseni ja Jumalan oma.

Pelottavuudestaan huolimatta se kokemus, että "kohtauksen" tullessa en kuullut enkä ymmärtänyt, mitä minulle sanottiin, jäi mieleeni siten, että jos noin voisikin lähteä. Lakata käsittämästä ja vajota pois elämästä toiseen ulottuvuuteen. Niin uskonkin kuoleman hetkellä käyvän. Tämän elämän murheet ja surut eivät enää vaivaa.

Moni ei-uskova ajattelee ja sanoo, että edesmennyt puoliso, esimerkiksi, näkee ja katselee sieltä jostain ja jopa muka auttaa. Minä en usko tuollaiseen. Sehän olisi kamalaa kidutusta. Nähdä, että täällä surraan ja ikävöidään ja on monenlaista hätää, mutta ei voi auttaa eikä lohduttaa. No, helvettihän lienee se paikka, missä on juuri noin. eli ero Jumalasta. Kärsii kuoleman jälkeenkin.

Jumalan taivas taas on sellainen, jonne minä olen matkalla ja jossa

 hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.". Ja valtaistuimella istuva sanoi: "Katso, uudeksi minä teen kaikki" -Ilm 21. luvusta

Sano vain sana -kirjassa

sanotaan päivän tekstissä jotain henkilökohtaista minua koskien:

Herra koettelee, vähentää määrää, riisuu pois varustusta ja voimaa, jotta Hänen omansa luottaisivat Hänen voimaansa - että me uskoisimme, että kun omat mahdollisuudet voittoon omassa voimassa näyttävät menneen, niin Jumalan mahdollisuudet jäävät. Silloin osaamme katsoa oikein myös Golgatan ristillä käytyä suurinta taistelua iankaikkisesta elämästä ja kuolemasta. Siinä Jumalan joukot oli vähennetty yhteen mieheen, jonka kuolema olikin voitto ihmiskunnan suurimmista vihollisista, synnistä, kuolemasta ja perkeleestä.

Herra johtaa meidät heikkouteen, jotta me turvaisimme kaikessa hädässä yksin Häneen, joka kaiken voi. Siksi hän muistuttaa omiaan Jesajan kirjan luvussa 59:1:

Katso, ei Herran käsi ole lyhyt auttamaan, eikä hänen korvansa kuuro kuulemaan.

Mitäpä muuta voin

Sairaalaruoka maistui minulle

ja minun tarvitsee, kuin kiittää! Herra vastasi pyyntööni, ja päänsärkyäni on nyt selvitetty. Laihduttaminenkin olisi kuulemma paikallaan, jossain määrin. Tuo on tosi ikävä huomautus. Paljon mukavampi olisi minun tapauksessani kuulla, että koitapa syödä entistä uutterammin ja mieluummin monta voileipää sohvalla juuri ennen nukkumaan menoa. Äläkä välttele täytekakkuja, jos vain sellaiseen pääset käsiksi. Mutta sellaista ei meikäläinen saa lääkärin suusta kuulla, ei todellakaan.

Tupakkaa käskettiin välttää ja se onkin helppoa, kun en ole koskaan polttanut. Liikunta on myös hyväksi, joten täältä tullaan pyhiinvaellusreitti, jos Herra suo ja sinne pääsen könyämään huhtikuulla!

Jonkin asteinen uniapnea

minulla saattaa olla ja se lienee syy päänsärkyyn. Ehkä saan jopa sen hökötyksen, joka puhaltaa ilmaa sieraimiini öisin. Sittenpä näkisin, onko siitä apua. Jos vaikka saisin vähän virtaa lisää päiviini, kun olen niin laiska ja saamaton... Mutta oikeasti tekisi mieleni kokeilla sitä ainakin. Jos ei siitä ole hyötyä, sitähän ei tarvitsisi sitten käyttää.

Lääkkeitä sain sitä varten, että veri kiertää entistä sutjakammin. Hyvästi vaan verenluovutus, niin uskon. Ehdin luovuttaa 46 kertaa, siitä olen iloinen. Kolesteroli tulee saamaan myös lähdöt, niin toivon, sillä sekään ei sovi meikäläiseen rakenteeseen tuon niin sanotun tia-kohtauksen jälkeen, lue:

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00591

Sairauslomaa

minulla on loppuviikko. Kännykkäni laturi jäi sairaalaan, ystäväni käy hakemassa iltapäivällä. Siihen asti pidän suun soukalla. Yritän hidastaa elämääni sikäli kuin osaan. Kyllä minä varmaan touhuan kuten ennenkin, mutta yritän välttää kiirettä ja stressiä.

Ilmoittauduin jo viime viikolla Huojentavan kirjoittamisen viikonloppuun. Kun näin ilmoituksen, innostuin oitis: tämä on juuri minua varten! Uutta evästä kirjoittaa itsestäni ulos asioita, joita en enää tarvitse. Tuo viikonloppu pidetään Björköbyssä, joten matkan pituuskaan ei ole esteenä. Ai niin, minähän tarvitsen kyydin sinne, sillä sain AJOKIELLON KUUKAUDEKSI! Ja minä muka kuvittelin kärrääväni sinne muitakin. Hmmh, näin ne tilanteet muuttuvat.

On aika

Kohti valoisampia päiviä!

keittää päiväkahvit, siirtyä sohvalle ja tehdä ehkä ristikkoa tai sudokua. Nokkaunet olisi hyvä juttu, mutta minun on vaikea nukahtaa päivällä.

Kiitos myötäelämisestä kaikille teille, jotka olette eri tavoin kantaneet minua - rukouksin, ajatuksin, sanoin. Olen etuoikeutettu, olen rikas ihminen, kun minulla on tällainen tukiverkosto ympärilläni!