06.06.2013 - Ajatuksia!

Kaunis päivä. Merivesi lähes 20 asteista. Sää aurinkoinen ja lämmin.

Hellesää on sopiva pyöräilyyn. Ilmanhenki vilvoittaa eikä tarvitse hikoilla, jos ajelee tasaista tahtia.

Kun pysäyttää pyörän, tulee hiki. Kauheaa, miten kuuma voikaan olla! Paras jatkaa vain matkaa ja nopeasti sittenkin!

Kävin toissa iltana juoksulenkillä. Alussa syke oli 125 ja kirmasin, kunnes se nousi 175:een. Kävelin, kunnes se palautui ja taas juoksin. Mäkeä ylös ja alas; se on mahdollista keskellä kaupunkia kauniissa puistikoissa.

Muutaman kerran tätä tehtyäni syke ei enää laskenutkaan. Se vaan jumitti 130:n paikkeilla. Olin rasittunut sen verran paljon, että elimistöni ei palautunut yhtä nopeasti enää.

Tänään nuo kaksi asiaa alkoivat puhutella minua. Minähän olen hypännyt elämäni pyörälle nopeasti uudestaan pysähdyksen jälkeen, kun hiki on alkanut virrata. Ei minulla ole ollut mielestäni aikaa hikoilla, siihen ei ole ollut varaa. Parempi on ollut pitää pyörä vauhdissa, niin että maisemat vaihtuvat eikä väsymys tunnu.

Tarpeeksi monta ylämäkeä juostuani syke ei vaan tahdo palautua. En ole ennen näitä päiviä voinut levätä riittävästi, kun on taas pitänyt lähteä ylämäkeen tai juoksuun joka tapauksessa. Syke ei ole päässyt tasaantumaan ja laskemaan leposykkeeksi.

Kävin toisen kerran tänään fysioterapissa, hierottamassa ja keskustelemassa Christina Wiikin kanssa. Hän sanoi, että minun ei ole terveellistä juosta muutamaa minuuttia kauempaa kerrallaan, vaan välillä pitää kävellä hyvän matkaa.

Tässä iässä voivat sairaudet iskeä, kun aloittaa äkillisen kuntoilun. Sitten jää helposti liikunta kokonaan.

Näinhän minä sen helmikuussa: uin hullun lailla niin että kehoni meni ihan jumiin! Sellainen minä olen. Täysiä vaan niin lujaa kuin irtoaa. Ja kyllähän minusta on irronnut, kun olen sellainen jo luonteeltanikin.

Niinpä tästä lähtien juoksentelen hallitummin. Käyn hierottamassa itseäni ja yritän kuunnella itseäni, kuten olen tietysti tähänkin asti tehnyt parhaani mukaan.

Minulla on toiveikas ja hyvä olo. Olen käynyt läpi kakkoskirjani materiaalia, joka kertoo vuoden 2011 asioista ja sisältää myös monenlaista muistelua lapsuudestani ja nuoruudestani.

Näen jo tästä perspektiivistä, parin vuoden taakse, että elämäni on mennyt eteenpäin: olen kasvanut ja oppinut sen jälkeen monia asioita. Siitä minulla on kiitollinen mieli. Aika ei ole mennyt hukkaan, Jumala on sittenkin johdattanut.

En minä tosin ole Jumalan johdatusta epäillyt. Kuitenkin on tuntunut toisinaan, että olen kuin mummo kartanolla: Jumalan asentama ranneke on ranteessa. Koska se ei ole piipittämällä kertonut, että olisin poikennut sallitulta alueelta pois, olen siis johdatuksessa. Mutta on ollut aika hiljaista, Jumala ei ole muka juuri puhunut.

Vaikka koko ajan hän puhuu. Mutta kuka nyt jatkuvaa höpötystä kestääkään, samojen asioiden toistamista? Jumalan turvallinen läsnäolo on ollut kaikkina päivinä kanssani. On pilvipäiviä, mutta on myös poutaa ja aurinkoa. Sellaista elämä on!

Eilen pesin lattiat. Se on helppoa, kun olen vähentänyt mattoja. Tänään menin varhain uimaan, sitten fysioterapeutille ja sieltä kotiin leipomaan sämpylöitä. Omalääkäri soitti: kilpirauhasen vajaatoiminta on lisääntynyt, lääkettä pitää siis ottaa taas enemmän.

C.Wiik kertoi, että jos kirjoittaa yhden sivun mittaisen jutun, se on kuin olisi käynyt terapiassa! Paljon minä olen terapiaa tarvinnut, mutta on se myös kannattanut. Pian 10 vuotta olen kirjoittanut melkein joka päivä tätä blogia! Olen saanut runsaasti kannustavaa palautetta, vertaistukea ja muuta sellaista, mikä on kantanut minua. Ja rohkenen uskoa, että lukijakin on toisinaan saanut jotain murusia luettuaan tekstejäni.

Illalla kotonani on Wycliffe-raamatunkääntäjien puolesta rukouspiiri. Keitän teetä ja tarjoan sämpylöitä. Nyt menen hetkeksi takaisin ulos. Istuin äsken kahvilla pihlajan katveessa puutarhatuolilla juomassa päiväkahvia. Luin uuden kuvalehden, joka tuli postista. Tietysti maistelin myös sämpylöitäni!

Toivotan siunattua kesäpäivää sinulle, arvoisa lukijani!