Kategoriat: Muu kirjoitus
Pohajalaisessa tänään, hieman oli jätetty lainausmerkkejä pois tms.
Anu Mylläri kommentoi viisaasti Pohjalainen-lehdessä 31.8. erilaisuudesta, josta hänellä on oma vankka kokemus. Hän on "sisältä valkoinen ja pinnalta tumma", kuten hän toteaa.
Mylläri sanoo: "Pitäisi katsoa asioiden ohi, ihmiseen. Pohjimmiltaan kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Kaikki toivovat, haaveilevat ja rakastavat, kulttuurieroista huolimatta."
Myös vammainen ihminen saatetaan leimata nimityksillä, jotka eivät ole ihminen itse, vaan jokin ominaisuus hänessä.
Meidän muka-terveiden on vaikea nähdä sairaassa henkilössä hänen todellinen minänsä. Kammoamme ihmistä, jonka ulkonäössä on jotain poikkeavaa. Varjelemme itseämme, ettei meihin vain tarttuisi mikään "poikkeavuus".
Kun uskaltautuu sairaan tai vammaisen lähelle tai ystäväksi, oma kapea elämä avartuu ja rikastuu.
"Sairas terveen parantaa, saaja auttaa antajaa", sanotaan virren 428 säkeessä ja olen todennut sanan pitäväksi.
Jos jää sairastuneen puolisonsa vierelle, eikä hylkää tätä, yllättyy. Itse olen miettinyt välillä, kumpi meistä on enemmän rikki tai vammainen, minä vai MS-tautia sairastava puolisoni.
Kun lapset ovat pieniä, monenlaiset huolet ja vastukset pimittävät näkemästä puolisossa sitä ihmistä, johon kerran rakastui. Elämä ei enää olekaan aina hauskaa ja helppoa. Voi jopa luulla, että tuon toisen pitäisi tehdä minun elämäni mukavaksi sen sijaan, että itse teen työtä ihmissuhteeni eteen.
Suhde puolisoon on tärkein, kun perheessä on lapsia (tai vaikka ei olisikaan). He kärsivät eniten ja syyttä, jos me vanhemmat emme näe lastemme isässä/äidissä sitä ihmistä, jonka olemme kerran valinneet rinnallemme lastemme isäksi/äidiksi.
Muistakaamme siis: "Kaikki toivovat, haaveilevat ja rakastavat" – myös oma puoliso rinnallani, (vammainen) aikuinen tai lapsi lähelläni. Ja sinulla ja minullakin on siihen lupa!