Kategoriat: Ajankohtaista

Aura vm. 1964.

Kävimme äitini kanssa kotimetsässä kävelemässä, kun kävin viime viikolla vanhempieni luona. Veljeni on rakentanut konehallin metsän reunaan, ja metsikkö oli muuttunut pihamaiseksi, koska sinne oli tehty kunnon rumpu ja ajamisten myötä siihen on muodostunut jonkinlainen piha. Metsikkö on muutaman sadan metrin päässä kotipaikastani.

Lapsena metsikössä oli mitä parhaimmat mustikkamaastot. Alue ei ole mikään valtava, ts. sinne ei voi eksyä. Vaikka mihin suuntaan lähtisi, tulee joko tie, joki, koulu tai Imatran linja vastaan.

Imatran linjasta tuleekin eräs muisto mieleen. Siinä oli lapsuuteni aikana aina pelto, jossa pidettiin kesän ajan vasikoita, tai oikeastaan vähän isompia mullikoita. Aitaus otti sähkön yläpuolella olevista sähkölangoista, ja virta oli varma! Kerran joku oli ajanut traktorinsa vasikkahakaan, ja mennyt marjaan. Ihmettelimme, kun traktori oli siellä vielä seuraavanakin päivänä. Syykin selvisi: mullikat eivät olleet kauaa kainostelleet, vaan nähtyään traktorin keskellä heidän valtakuntaansa, tarttuneet toimeen. Ne olivat syöneet traktorista kaikkia irtoavat osat: johdot lähinnä. Eipä siinä sitten ajeltu mihinkään. Traktori hävisi kuitenkin ilman sen enempiä puheita. Seuraavina kesinä traktorille etsittiin kestävämpi parkkipaikka, koskapa sitä ei enää haassa nähty.

Termospulloretkikuva (kuvasivulla ja alla), on otettu tuossa kotimetsässä. Erinäisiä marjareissuja sinne on tehty. Harvoin, jos koskaan, tarvitsi tyhjin toimin palata kotiin. Muistan, kun mummu tuli joskus metsästä puolukasta. Hänellä oli paitsi ämpäri täynnä, myös huivi ja esiliina marjoja täynnä. Niinhän marjassa käy: juuri kun on lähdössä, löytyy mitä marjaisimmat mättäät.

Tuo kuvassa oleva aura oli konehallin lähistöllä. Äiti kertoi, että se on ostettu syksyllä 1964. Minusta nuorempi veljeni on syntynyt tuona keväänä. Saman vuoden marraskuussa pappani kuoli. Isä on aurannut ensimmäisen kerran tuolla auralla samaisena syksynä. Oli pitänyt vähän opetella kuten aina kun uudet työkoneet otetaan käyttöön.

Itselleni aura kuvaa isieni työtä. Pappani Johannes Vähäsöyrinki syntyi toukokuussa 1889 Lappajärvellä. Hänen ollessaan 13v eli helmikuussa 1902 hänen perheensä on muuttanut Nivalaan. Isänsä johdolla veljekset ovat raivanneet muiden työmiesten kanssa kymmeniä hehtaareja nevaa pelloiksi. Kuokka on heilunut. "Tekemisen meiningin kuului olla sellainen, että aurinko pimeni, kun kuokka nousi", kirjoittaa Kaija Vähäsöyrinki laajassa sukukirjassa, joka kertoo sukumme historiasta v. 1450 lähtien.

Itselleni aura kuvaa hengellistä työtä. En ole saanut mitään näkyvää aikaan tässä elämässä. Peltoja en ole raivannut tai taloja pystyttänyt. Elämäni on ollut lähinnä sairauden kanssa kamppailua, hengissä pysymistä ja Jumalan etsimistä. Olen kysellyt totuuden perään, raivannut kiviä ihmismielistä, eniten omastani. Kokenut heikkoutta ja huonoutta.

Uskon, että Jumalan armossa on kylliksi, olipa raivuutyömme mitä lajia tahansa. Sama mitä työtä teemme, kunhan maallisen elämän päättyessä olisimme löytäneet edeltä raivatun tien: Jeesus on valmistanut sen Golgatalla, ettei yksikään joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan saisi ikuisen elämän. Hänen raivaustyönsä ainoastaan on niin täydellistä, että se vie perille. Kaikki on maksettu puolestamme. Saamme vain ottaa vastaan, ilman omaa ansiota.

Olen kiitollinen isieni työstä. Arvostan sitä suuresti, ja tiedän, mitä on maan ja kotiseudun rakastaminen ja työn tekeminen sen eteen. Erityisesti kiitän Jumalaa niistä rukoilijoista, joita suvussa on ollut jo ennen omaa sukupolveani. Itsekin tahdon jatkaa rukoilemalla tulevien polvien puolesta, että perhekuntinemme saisimme kerran olla Jumalan taivaassa. Kiitos Jumalalle hänen armostaan, Jeesuksesta Kristuksesta ja täydellisestä sovituksesta, minunkin puolestani.

Vanha kuva kotimehtästä. Retkellä Kaijan kanssa, sieniä etsittiin.