Kategoriat: Ajankohtaista

Ruusu meidän talon päässä ei kuki enää

Syksy on tullut. Ensimmäiset lumihiutaleet leijuivat alas tänään ja räntää tulee edelleen. Aurinko kuitenkin on päättänyt voittaa talven vielä.
Viikko on ollut toiveikas. Tai siis oma mieleni on ollut, siitä huolimatta että työssä on ollut alitajuista painetta, kun työparini on ollut pois, eikä sijaista ole saatu. Jumala on kuitenkin kuullut rukoukset, ja olemme selvinneet. Enää tämä päivä ja sitten viikonloppu.

Viikonloppuna juniori lähtee taas leirille. Tällä kertaa Myrskyleirille. Tulee myönteinen mielikuva leirin nimestä, vaikka se onkin Synkkä. Tai ainakin myrsky kai koetaan uhkaavaksi ja pelottavaksi. Itselleni se kuitenkin tuo turvallisen mielikuvan.

Ehkä sen myötä, että sairaus on kuin toinen nahka meidän perheessä, myrsky ei herätä uhkaa. Yhtä myrskyähän tämä elämä on ollut. Tätä nykyä tällä hetkellä tosin jonkinlaista tyynessä vedessä odottelua. Mutta milloin tahansa voi tapahtua, sillä luonnon merkit ennustavat myrskyä.

Terveydenhoidossa on nähtävillä ihmisen ahneus, itsekkyys ja oman edun tavoittelu entistä voimakkaammin. Ahdistuisin, jos en nostaisi katsetta koko ajan Jeesukseen. Hetken päästä meillä lienee yksityisiä lääkäriasemia pelkästään, eikä köyhille ja heikoille ole sinne asiaa.

Eräs nuori tyttö ei ymmärtänyt pyytää sairaslomaa, eikä hän myös sitä saanut, vaikka olisi ehdottomasti tarvinnut. Myöhemmin nuori lääkäri oli todennut, että pitää itse osata pyytää. Missä on lääkärin vastuu ja etiikka? Ei kai sairaan ole tarkoitus itse tietää, vaan lääkärinhän kuuluu antaa hoito-ohjeet. Niin luulisi, mutta näköjään ei. Itse on tosiaan tiedettävä. Jos ei tiedä, niin kärsii.

Samoin hyvin tyypillistä on, että lähiomainen saa kantaa vastuun läheisen sairastamisesta. Toisaalta se on selviö: hänhän tuntee parhaiten läheisensä tilanteen, ja huomaa merkit muutoksesta. Toisaalta lähiomainen voi turtua eikä huomaa, vaikka ikään kuin näkee. Hänelle tuntuu jäävän liian suuri vastuu. Hoitohenkilökunta ei välttämättä rekisteröi asiaa, vaan ovat myös turtuneita. Tämä on usean ihmisen kokemus, joten en puhu vain Arin suhteen.

Olen tyytyväinen Arin hoitoon. Hän on puhdas ja iloinen kun käyn. Joskus hän on suu täynnä limaa, ikään kuin huoneessa ei olisi käyty aikoihin. Joskus siellä pitäisi käydä usein, joskus riittää vähempikin. Mutta tiedänhän minä, että Ari on Jumalan varassa eikä ihmisten, joten kyllä hän hyvässä turvassa on.

Luulen että hoitajat pitävät Arista, ja se on tietysti ihana asia. En tahdo moittia Arin hoitajia mitenkään, koska heidän työnsä on oikeasti raskasta ja kuluttavaa: ei näe että potilas tulisi paremmaksi vaikka kuinka hoitaa. Ei kukaan Arin osastolla. Joka joulujuhlassa osastolla on uudet potilaat Arin lisäksi: edelliset ovat kuolleet enimmäkseen. Satavuotias ei ole harvinaisuus nykyaikana.

Kuitenkin odotan että jonain päivänä hoitajat näkisivät että joku potilas, kuten esim. Ari paranisi HOIDOSTA HUOLIMATTA : )

Taivaalta tulee rakeita tai jotain lumen tapaista. On aika lähteä töihin ja sen haasteisiin.

Siunattua viikonloppua, Sinulle lukijani!

Aleksin Kiven päivänä liputettiin, Näkymä koulun pihalta.