Kategoriat: Muu kirjoitus
Lähetetty Pohjal. ja julkaistu myös.
Itkuun herkesin lukiessani Kari Uusikylän kolumnia ti 12.12. Pohjalaisesta. Olen aiemminkin pitänyt kirjoittajaa ymmärtävänä ihmisenä, mutta nyt tuli sellainen tunne, että kohtasimme siellä itsenäisyyspäivän juhlissa Hakaniemen torilla. Olisin halunnut olla siellä itsekin.
Ymmärrän Hurstin poikaa, joka jakaa ruokaa ja vaatteita köyhille ihmisille. Hänen oma taustansa on samanlainen kuin heidän, joita hän auttaa. Silloin on helppo samastua ja sydän itkee, kun tietää, miltä tuntuu olla syrjäytynyt, alaspainettu tai muuten vaan joutunut pois keskitason elämästä.
Jos silloin voi auttaa toisia, tuntee tekevänsä sitä, mitä varten kannattaa elää.
Mietin usein, miksi meidän ihmisten on niin mahdottoman vaikea asettua toisen asemaan. Kun olemme sairaana, välähtää mieleen ehkä, miltä tuntuisi maata aina sairaana. Mutta kun paranemme, vauhti kiihtyy, ja unohdamme hitaat ja heikot. Armoa on, jos meitä pidetään sairauden tai heikkouden alaisena sen verran, ettemme unohda, miltä auttavan käsi tuntuu tai miltä tuntuu, kun voi antaa edes vähän jollekin tarvitsevalle. Antamisen ei tarvitse olla rahaa tai tavaraa. Voimme antaa sitä mitä meillä on. Jokaisella on jotakin; kenellä aikaa, kenellä auttavat kädet.
Tänäkin jouluna moni saa tavaraa, jota ei tarvitse. Olisiko vielä mahdollista antaakin jotain siitä turhuudesta vaikkapa Pelastusarmeijan pataan? Uskon että siitä koituisi suurempi ilo sekä antajalle että saajalle. Materia on vallannut niin mielemme, ettemme osaa arvostaa riittävästi hyvää mieltä, kädenpuristusta, siunauksen toivotusta. Vasta sitten, kun olemme itse kovasti sen tarpeessa, koemme miten lähimmäisen rakkaus ja lämpö lämmittää enemmän kuin turhat tavarat.