Kategoriat: Muu kirjoitus
Julkaistu Christina-lehden jouluk.numerossa, teksti hieman erilainen, mutta sisällöltään sama
Mieheni sairastui heti avioliiton alussa pian 25v sitten. Hänen MS-tautinsa paheni ensin vähitellen, mutta sitten romahdusmaisesti varmaan 17v sitten. Minulla on ollut merkittävä tehtävä perheemme koossapitäjänä näinä vuosina. Tärkeintä on perhe, sen jälkeen muut tehtävät.
Perheeseemme on syntynyt neljä lasta; jokainen on toivottu ja odotettu. Se miten äiti suhtautuu isään, vaimo mieheensä, on hyvin tärkeä kasvatustekijä suhteessa lapsiin. Siinä raamatunkohdassa (efesolaiskirje), missä vaimoa kehotetaan kunnioittamaan miestään, sanotaan kolme eri kertaa, että miehen tulee rakastaa vaimoaan. Vaimon tehtävä ei ole sitä vaatia mieheltään, ja velkomalla saa vain huonoa jälkeä. Mutta vaimona minun on helpompi kunnioittaa miestäni, kun hän osoittaa minulle rakkautta. Ja vaikka ei voisi osoittaakaan, niin kyllä vaimo tietää, rakastaako mies vai ei!
Jos puolisoiden välit ovat kylmät, tulee helposti syyttelyä toisen laiminlyödessä tehtäviään. Niin voi käydä vaikka välit olisivat lämpimätkin. Se, miten itse suhtaudun mieheeni, ja millaista käytöstä odotan myös lapsiltani, osoittaa arvostukseni miestä kohtaan. Mies tarvitsee eniten arvostusta, ja sitä vaimon tulee miehelleen osoittaa. Lasten on turvallista elää sellaisessa ilmapiirissä, missä vanhemmat rakastavat toisiaan, ja osoittavat arvostusta ja kunnioitusta toisilleen. Se on kuin mannaa lasten sydämille.
Kun lapsemme olivat pieniä, ja kyselivät asioita, pyysin kysymään isältä, isä tietää. Niin lapset sitten juttelivat isän kanssa. Usein he sanoivat, että kyllä isä on viisas; tietää kaiken. Minä vahvistin heidän käsitystään. Vaikka mieheni sairaus on niin pitkällä, ettei hän pysty puhumaan, vetoan edelleen isän mielipiteeseen, jos pitää ratkaista ongelmia lasten kohdalla. Yksin on raskasta ottaa vastuu isoista asioista. Kun olen puhunut miehelleni ja saanut häneltä vastauksen nyökkäyksenä tai pään puistamisena, kerron mitä mieltä isä on. Hän ei ole aina samaa mieltä kuin minä, ja senkin kerron lapsille. Joskus olen joutunut antamaan luvan, vaikka itse olen ollut eri mieltä, kun isä on antanut luvan. Se vahvistaa lapsissa käsitystä, kuka meillä määrää. Kun lapset näkevät, että arvostan isän mielipidettä, hekin arvostavat. Vain kerran eräs lapsista on sanonut, että eihän isä tiedä, kun se on maannut sairaana niin kauan. Silloin olen tyrmännyt hänet sanomalla, että isällä on kyllä elämänkokemusta, niin että hän tietää miten tämä asia on. Olen tarvinnut paljon viisautta tietääkseni mitkä asiat hoidan itse, missä pyydän neuvoa mieheltäni, mutta Jumala on antanut minulle aina apunsa.
Tosi helppo olisi ollut vaikeina aikoina sanoa lapsille, ettei isästä mihinkään ole; ei se mihinkään pysty. Mutta niin vaimo eikä äiti saa sanoa. Se vie pohjan pois lapsen elämästä, jos hänen isästään "ei ole mihinkään". Mihin lapsesta on, jos isä on sellainen, näin lapsi voi kokea. Usein lapsemme nyt jo aikuisina tai aikuistuvina sanovat, että isä tiesi kaiken, kun siltä kysyi; on se niin viisas. Lapselle läsnä oleva aikuinen, joka vastaa heidän kysymyksiinsä, on viisas; enkä halua mitenkään väheksyä mieheni tietomäärää näin sanomalla.
Kun mies rakastaa vaimoa, vaimon on helppo kunnioittaa miestään. Siihen kunnioitukseen sisältyy myös puolustaminen: kun minua rakastetaan, minä en anna kenenkään alentaa ihmistä, joka arvostaa ja rakastaa minua. Sitä paitsi, on vaikea olla tasa-arvoisessa avioliitossa miehen kanssa, jota ei voi kunnioittaa. Mieheni on erittäin vaikeasti vammautunut sairautensa takia, mutta sillä ei ole tekemistä meidän suhteemme kanssa. Ne ovat kaksi eri asiaa.
Jos toinen on sairas, se antaa ehkä suuremman haasteen. Jumalan avulla kaikki vaikeudet ovat voitettavissa. Itse olen tehnyt paljon virheitä, mutta anteeksianto on sitä varten, että saa taas aloittaa alusta.