15.05.2006 - Toukokuun ajankohtainen

Ystäväni kanssa soittelin. Hän joutui takaisin sairaalaan, kun hänet aika pikaisesti heitettiin pihalle. Ei oikein vastaa tarkoitustaan poukkoilla huonokuntoisena edestakaisin. Henkisestikin se on raskasta.

Hän kertoi tuoreen kokemuksensa pyörätuolista. Kaupassa kassaneiti oli puhunut hänen ylitseen takana seisovalle miehelle, vaikka ystäväni oli ostaja. Mies ei ollut vastannut mitään, joten kassa joutui noteeraamaan pyörätuolissa istuvan ystäväni. Ilmeisesti on lähes mahdotonta kohdata pyörätuolissa istuvaa ihmistä. Itselleni se on jo helppoa tällä kokemuksella. Kuitenkin välillä ihmettelen ihmisten käytöstä. Useimmiten pyörätuoli-ihmiset näyttävät ihan samanlaisilta kuin kävelevätkin, mutta jokin psykologinen juttu tässä vissiin on: vaikeus kohdata erilaisuutta.

Itse juttelen Arille ihan kuten muillekin vaikka hän ei pysty vastaamaan. Ihmiset näyttävät yllättyneiltä: ai se puhuu tuolle! Ikään kuin pyörätuoli-ihmiselle pitäisi puhua jotenkin kummallisesti. Tai hänelle ei pitäisi puhua ollenkaan.

Ari on ollut allergisen tukkoinen joitakin päiviä. Jätin viestin lääkäriä varten, että Ari saisi antihistamiinia. Perustelin aiemmin otetuilla kokeilla ja Arin selvällä reagoimisella näinä päivinä. Hän on yskinyt ja ollut väsynyt ja tosiaan limainen. Hoitaja ei ollut huomannut mitään eroa. Eivät he tietysti jaksa noteerata yskiikö joku enemmän vai vähemmän tai onko limaisempi vai ei. Sekin on aivan ymmärrettävää, että työhön turtuu eikä tietenkään voi olla sillä lailla kiinnostunut tai huolissaan asioista Arin suhteen kuten minä. Ja kuka jaksaa olla kiinnostunut toisen limaisuudesta, kun ei odota tältä mitään paranemista! On varmasti raskasta tehdä työtä kroonikko-osastolla jossa kukaan ei yleensä toivu, parane tai kuntoudu. Kaikki toiminta tähtää perushoitoon. Potilaita kuolee vähintään yksi joka kuukausi, enemmänkin.

Kun minä sitten toivon ulkoiluttamista, tuolissa istuttamista tai milloin mitäkin, se poikkeaa siitä, mihin on totuttu. Se on suorastaan kiusallista! Sitä paitsi minä näen asian eri puolelta kuin hoitajat. Ari on minulle se sama ihminen johon olen rakastunut lähes 30v sitten. Sairaus ei ole suurestikaan muuttanut tilannetta. Korkeintaan lähentänyt, koska näen että Arin hyvinvointi on niin paljon kiinni minusta. Hän oli taas tosi onnellinen, kun kävin. Jeesukselle minä sitten itken, kun suru iskee. Välillä valitettavasti puran sitä Ariinkin, mutta onneksi viime aikoina enenevässä määrin Jeesus on saanut kuulla surkeimmat jutut.

Minulla on mukavat työkaverit ja viihdyn työssäni ja työpaikassani. Kun olin sairaslomalla, ja sain lapsilta ja työkavereilta postia, tajusin mikä onni on olla tuollaisessa työyhteisössä, missä on hyväksytty! Ei se sitä poista, että tunnen itseni usein omituiseksi, typeräksi ja vaikka miksi. Se on taas eri juttu. Ne jotka uskovat Jeesukseen ja elävät sitä todeksi omassa elämässään, kulkevat aina vastavirtaan. Tulee tilanteita, joihin ei voi yhtyä vaan joutuu seisomaan eri rivissä. Mutta siitä huolimatta oma työyhteisöni on tosi ihana. Sitä en tiedä, kuinka kauan kuulun tuonne, mutta se on Jumalan asia. Kun hän tarvitsee minua muualla, hän siirtää minut muualle. Tärkeintä on olla siellä, missä hän kulloinkin on tarkoittanut minun olevan.

Vähitellen valmistaudumme kesään. On Teron rippijuhlat. Veljentyttären häät. Muitakin juhlia. Ja aina odotan Jumalalta jotain yllätyksiä. Aika näyttää mitä tänä kesänä järjestyy.

Hyvää kesän odotusta myös sinulle, lukijani!