Kategoriat: Muu kirjoitus
lähetetty Ilkkaan 18.4.06. en tiedä onko julkaistu; en ole ainakaan kuullut
"Tyhjän talon vartioinnista maksetaan paremmin kuin lapsen tai vanhuksen hoitamisesta". Näin toteaa näyttelijä Risto Autio Apu-lehdessä n:o 11. Hän toteaa vielä, että tämä kuvastaa nyky-Suomen arvomaailmaa.
Nasevasti sanottu. Äidin tehtävä ei ole suosittu; sitä ei edes noteerata miksikään hommaksi: lapset nyt voi hoitaa muka kuka vaan. Kuitenkin lapsen ensimmäiset vuodet ovat ratkaisevan tärkeitä lapsen kaikkinaiselle hyvinvoinnille. Nyt jo yhteiskuntamme maksaa hintaa lasten heitteillejätöstä. Äidit on ajettu pois kodeistaan, ja he ovat monin osin itsekin sitä halunneet. Talot seisovat päivät tyhjillään kun kaikki ovat poissa. Lomilla lähdetään lomanviettopaikkoihin, joihin kuuluu mennä; kaikki menevät. Ei edes huomata, että kotonakin voisi olla. Ei voida olla, kun ei osata olla: ehkäpä se missä asutaan, onkin vain talo, jota ei mielletä kodiksi. Kotihan on turvapaikka, se missä haavat hoidetaan ja jossa saa olla sellainen kuin on. Siellä jokainen perheenjäsen on hyväksytty ja rakastettu. Tai ei taida näin ollakaan!
Ennen moni tyttö halusi äidiksi. Nyt se ei liene monen toiveena. Kuitenkin se on lähtökohta että elämä pysyy yllä, lapset saavat hoivaa ja kasvupohjan. Ja lapsi tarvitsee myös isän. Tämä on ollut alusta alkaen luomisjärjestys ja pohja elämän jatkumiselle. Ihminen muka viisaudessaan yrittää tehdä tyhjäksi hyvän suunnitelman. Nyt jo tilanne karkaa pahasti käsistä. Ollaan kaaoksen partaalla, ellei jo siellä.
Materialismin vallatessa yhä enemmän alaa ihmisen arvo mitataan sillä, miten tuottava hän on. Vielä pari vuotta sitten oli turvattu että ihminen pääsi lääkäriin kun apua tarvitsi. Kuulen yhä pöyristyttävämpiä tarinoita, miten sairas ihminen on tyrmätty. Heikko ihminen on alakynnessä, kun hän tarvitsee apua toiselta joka voisi häntä auttaa. Me ihmiset olemme muuttuneet pedoiksi toisillemme: jos pääsen alistamaan heikompaani, teen sen. Tämä tuntuu olevan periaate. Ei häpeää tai synnintuntoa (pannaan julistettu sana nykyään !) toisen polkemisesta. Heidän häpeänsä on heidän kunniansa, sanoo Sana. Kun tämä älyttömyys saavuttaa huippunsa, tälle tulee loppu. Ei ole muuta mahdollisuutta! Mitenhän pitkälle vielä pitää mennä?
Kävelin laboratoriojonoon erään hitaasti kulkevan mummon perässä. Ajattelin että voisin hyvin ohittaa ja siten voisin kiilata mummoa ennen jonoon. En tehnyt sitä. Ei mene monta aikaa, niin minä olen se, joka köpöttelen, ja jonka nopeammat ohittavat. Uskon kuitenkin että ihmisen eteen kiertyvät hänen kättensä työt. Kiilaajien ohi vielä kiilataan.
Paula Hakkola, Vaasa