Kategoriat: Ajankohtaista

Kävin sairaalassa. Selvisi jo viikon takainen juttu. Ari valitti silloin niskaansa. Niin luulin. Tänään sama juttu. Ihmettelin jo, mikä siellä niskassa oikein on pielessä. Ei siellä mikään ollut pielessä; vika oli ihan muualla. Minä vain en ollut jaksanut riittävästi kysellä kysymyksiä, joihin Ari olisi voinut vastata ei tai joo.

Tänään "vahingossa" kysyin, onko radio liian pienellä, kun Ari kuikisteli siihen suuntaan. Ja Ari nyökkäsi. Hoksasin kysyä, etkö kuule kunnolla, vaikka radio oli mielestäni aika isolla. Ja taas Ari nyökkäsi tyytyväisenä, kun viimein minulla säteilee. Sieltähän se jutun konna paljastui: hänellä on ilmeisesti korvat täynnä vaikkua, ja ne ovat kipeät ja tukossa. Tuli helpottunut olo, mutta samalla myös syvä suru ja pettymys taas tässä potilaan omaisen roolissa: jos ei omainen pidä huolta potilaan korvien puhdistamisesta, niitä ei puhdisteta. Jos en muista olla kiusallinen omainen, joka kuulustelee hoitajia joka viikko letkujen vaihdosta, hammashoidosta, korvien pesusta tms. niitä ei välttämättä hoideta. En syytä hoitajia, enkä varsinaisesti itseänikään, mutta harmittaa kuitenkin. Pitäisi muistaa skarpata koko ajan. Olla kuin pöllö silmät joka suuntaan, ja korvat samoin. Ja olla kiusallinen ja utelias. Ei aina oikein jaksaisi.

Olen tämän viikon lomallani lukenut muutaman vaikuttavan kirjan. Huomaan voivani samaistua hyvin moneen rooliin. Yksinhuoltajaksi. Vammaisen omaiseksi. Keski-ikäiseksi naiseksi toisten joukossa. Hyvin lähelle tulee tuo yksinhuoltajan rooli. Itkun ja ilon kanssa luin Leena Hietamiehen kirjan "Onnen murut"; yksinhuoltajan päiväkirjasta. Ihana kirja. Olen lukenut samaisen kirjoittajan Mökkikirjan joskus aiemmin, ja se oli samasta syystä kuin tämä todella kohti käyvä ja hoitava. Oli niin tuttua tuo yksin tekeminen, yksin yrittäminen.

Itkun lahjan merkityksen olen tällä viikolla kokenut syvästi. Tai oikeastaan kyse ei ole vain itkusta, vaan puhumisesta Jeesukselle itkun syystä. Käsittämätöntä: kun itkiessä kertoo Jeesukselle kaiken, yhtäkkiä huomaakin, että ei ole enää surullinen. Tuska on otettu pois. Joku kuunteli, ja Hän vastasi nostamalla taakan pois.

Minua on puhutellut Urho Muroman eräs lause. Häneltä oli kysytty, mistä hän voi olla niin varma, että Jeesus tuntee hänet kerran perillä. Muroma vastasi: "Eikö hän minut tuntisi, kun hän on 40v joka päivä pessyt minut verellään synneistä, jotka olen hänelle vienyt." Saman ajatuksen esitti Mailis Janatuinen: " Jeesus tuntee sen, joka on kertonut syntinsä hänelle." Oletko sinä, hyvä lukijani, kertonut Jeesukselle syntisi? Tunteeko hän sinut?

Syvenevän hengellisen pimeyden keskellä on hyvä palata alkupisteeseen: Jumala on luonut kaiken ja pitää kaikkea yllä Sanallaan. Jeesus Kristus on sovittanut syntini, ja kuollut ristillä minun tähteni. Hänen nimessään ja veressään saan uskoa syntini tälläkin hetkellä anteeksi. Hän on minua yhtä lähellä kuin minä itse olen itseäni Pyhän Henkensä kautta, jonka Hän on antanut sinetiksi minulle ja jokaiselle, joka on ottanut Hänet vastaan Vapahtajakseen. Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman, ja siis myös minut, itsensä kanssa, eikä lue minulle enää minun rikkomuksiani vaan ne on annettu anteeksi Jeesuksen tähden. Tämä on se ilosanoma, jota Raamattu julistaa.