Kategoriat: Muu kirjoitus
Mieleeni on jäänyt muinaiselta avioliittoleiriltä eräs tarina. Siinä vaimolla oli jokin ongelma, ja mies huomasi, että jotain on pielessä. Hän kysyi, mikä on. Nainen vastasi, ei mikään. Edelleen nainen näytti siltä, että jokin vaivaa, ja mies kyseli toistamiseen, onko jotain pielessä. Ei ole, nainen vastasi. Mies totesi siihen, että no, ei sitten, jos kerran kaikki on hyvin. Silloin vaimo parkumaan: Sinä et rakasta minua, kun et näe että minulla on paha olla!
Tämä osoittaa meidän naisten tavan viestittää: miehen täytyy olla ajatustenlukija että hän voisi tietää, mitä naisen mielessä milloinkin pyörii. Nainenhan ei tietenkään voi sanoa sitä, vaan hän "antaa ymmärtää". Hän huokailee, näyttää surkealta tai synkältä. Tai vastaavasti hän keikistelee, hihittelee tai sanoo epämääräisiä lausahduksia. Miesparka on ihan ymmällään. Mies ei voi tajuta tuollaista!
Naisella on kai muutama sata ilmaisua eri tunteille. Perusmiehellä lienee pari: tuntuu hyvältä tai pahalta. Jos siis nainen odottaa tulkintaa omille viesteilleen, niin luultavasti turhaan. Itse vain turhautuu, kun ei viesti mene perille. Naiset voivat keskenään pitää vaikka millaisia viestijäisiä, ja tulkintaa löytyy, oikeaa ja väärää. Mutta jos tahtoo, että mies ymmärtää ja huomaa viestin, on paras sanoa mielipide yksiselitteisesti.
Olen saanut tähän "perusopetusta". Kun mieheni sairastui, ei puhettakaan että piiloviestit ja huokailut olisivat tulleet huomatuksi. Pakko oli opetella sanomaan, mistä kenkä puristaa milloinkin. Oikeastaan se on hyvin helpottavaa ja selkeää.
Sanotaan että nainen puhuu, että tietäisi, mitä ajattelee. (Mies taas ajattelee ensin ja sanoo sitten). Kun siis on pakko panna tunteensa sanoiksi ilman viestiesityksiä, tulee saman tien itse tietoiseksi omista tunteistaan ja ajatuksistaan. Näin säästyy eräs vaihe kommunikaatiossa. Lisäksi jää pois väärä tulkintamahdollisuus, kun asia sanotaan suoraan. Tottahan mieskin voi harjaantua "pitkässä juoksussa"!
Paula Hakkola, VAASA