Kategoriat: Muu kirjoitus
lähetetty pohjalaiseen ja keskipohjanmaahan 6.1.06
Kun puoliso sairastuu, sitä voi olla vaikea hyväksyä. Se on sairaalle itselleenkin vaikeaa, ja pitkään perheessä voidaan elää kuin ei muka mitään olisikaan. Kuvitellaan, että jos sanotaan ääneen epäilykset, ne muuttuvat tosiksi. Jospa sairaus häviäisi, kun ei sitä olla huomaavinaan.
Valitettavasti niin ei käy, sikäli kuin kysymyksessä on vakava sairaus, joka ei itsestään parane. Ehkä ajattelemme, että hyväksymme sairauden olemassaolon, kun tunnustamme sen läsnäolon. Apua tilanteeseen on kuitenkaan mahdoton saada, jos ei kissaa nosteta pöydälle.
Sairas tarvitsee lähimmän ihmisen tuen käsitellä sairauttaan. Sairauden taju (sikäli kuin on kysymyksessä esim. MS-tauti) tulee jälkijunassa. Oireita voi olla pitkään, mutta ennen kuin ihminen käsittää tajunnan tasolla, se ottaa aikaa. Jos lähin ihminen, puoliso, kieltää sairauden olemassaolon, avun saaminen voi kestää liian kauan.
Sairastunut ihminen tarvitsee jonkun tuekseen etsiessään apua sairauden kanssa selviämiseen. Sairaus heikentää kykyä ymmärtää, jaksaa ja taistella. Tarvitaan toinen, joka on rinnalla, tukee, huolehtii. Jätämmekö silloin rakkaimman ihmisen yksin? Kaksi selviää paremmin kuin yksi.
Pelkoko estää sen, ettemme uskalla olla puolison vierellä, kun tulee vaikeuksia? Vaiko oman onnen etsintä? Tämä maailma toitottaa, että on muka oikeus onneen ja kaikkeen mukavaan. Miten selviämme syyllisyydestä, kun aika kuluu, ja olemme jättäneet toisen yksin? Mitä onnea sellainen on, että liukenemme kun meitä eniten tarvitaan?
Millaisen mallin jätämme lapsillemme, kun emme kestä vaikeuksia? Sellaisen, että juokse karkuun, kun toisesta et saa enää mitään irti. Miten sitten, kun itse tarvitsemme apua? Emme voi vaatia, että rinnallamme olisi joku, mutta meillä on vastuu siitä, miten itse kohtelemme lähimmäistä.
Yli-ihmisiä emme kukaan ole, ja jaksamisella on raja. Järjen käyttö on sallittua ja toivottavaa, mutta jos ei edes yritä tai ylpeys estää etsimästä apua, on tilanne säälittävä. Ammattiapua, ja ystäväapuakin, toivottavasti, on saatavilla, jos nöyrrymme pyytämään.
Auttamisen tiellä tulemme itse autetuiksi. Oman luonteen heikkous, voimattomuus ja rakkaudettomuus on kohdattava, sillä ne ovat tosiasioita meistä jokaisesta. Mutta se on armoa, että edes suostumme tulemaan toisen rinnalle. Suosittelen. Siitä saa ilon ja hyvän mielen.
Paula Hakkola, Vaasa