Kategoriat: Ajankohtaista
Syksy on tullut. Rusakko haudattu ja vaahtera istutettu. Myrskytuuli tuivertaa, ja mielessä on, mitä se mahtaa viedä mukanaan. Irtoämpärit ja kukkapurkit ovat kevyttä tavaraa, kun nujakka alkaa. Onhan se nähty maailmalla.
Ajan kuluminen on epätodellista mielestäni nykyisin. En tiedä miten pitäisi suhtautua esim. omaan ikääntymiseen (seuraavaksi 46v). Väistämättä tulee sipuliolo: minua jo riisutaan monista asioista, vaikka hädin tuskin olen mielestäni päässyt aikuiseksi. Olenkin siinä kelkassa, joka on jo matkalla alaspäin jossain mielessä. Onneksi sisäisesti on totta, että sisällinen päivä päivältä uudistuu vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin. Jos emme mene hengellisesti ylöspäin, niin suunta on alaspäin: paikallaan on vaikea pysyä. Varmaan mahdotonta. Kuten tässä ulkonaisessa muuttumisessakaan. Huomaa, että ikätoverit alkavat näyttää keski-ikäisiltä, vaikka itse mielestään ei sitä tahdo tajuta kohdallaan.
Kiitosaiheita on taas monia. Eräs niistä liittyy Ariin, mieheeni. Hämmästyn jatkuvasti Jumalan valtasuuruutta ja voimaa Arin kohdalla. En käsitä, miten Ari voi olla niin tyytyväinen ja hyväksyvä omassa tilanteessaan: ei katkeruuden hiventä, eikä marttyyrikatseita tms. Vastikään kysyin häneltä, toivooko hän mahdottomasti, että tilanne muuttuisi, tai että onko niin ettei hän kestäisi olla tuossa tilanteessa enää ollenkaan. Toiseksi vaihtoehdoksi asetin, että hän on täysin tyytyväinen, ja hyväksyy sen, että näin ollaan nyt, ja hyvä niin. Ja ettei muutos ole välttämätön tai hän ei sitä ainakaan hingu. Asetin hänelle merkeiksi sängyn reunat, eli että hän sillä janalla osoittaisi mielipiteensä. Hän käänsi välittömästi päänsä sinne päin, missä täysi tyytyväisyys vallitsee. Nauroi vielä päälle ja ilmaisi vapautuneella olemuksellaan, että kaikki on erityisen hyvin.
Kun sairaalasta lähdin, olin tosi kiitollinen Jumalalle. Mietin sitä vaihtoehtoa, että hän joka kerta itkisi raskaasti kohtaloaan. No, eipä hän olisi hengissä enää siinä tapauksessa. Olisi tukehtunut itkuunsa varmasti. Ei saisi kovin itkeäkään ettei tukehdu siihen. Mutta hyvä mieli on kuin alituiset pidot! Tällä hetkellä on näin, mutta onhan meillä tosi monia vaiheita ollut. Nyt on helppoa kaikkeen entiseen verrattuna. Mutta toisaalta vuosien raskaus painaa.
Odotamme, että Jumala vielä kääntää meidän kohtalon. Tavalla tai toisella. Lapset alkavat lentää pesästä yksi kerrallaan. Esikoinen räpyttelee jo siellä Espoon rannoilla. Muutamassa vuodessa pesä tyhjenee. Jumala tietää tulevaisuuden, kuten Hän tietää nykyisyydenkin. Häneen panen toivoni. Itseeni jos katson, masennun. Ei tästä savesta saa mitään kestävää rakennettua, ei mitään mihin voisi itse tai kukaan toinen turvansa panna. Onneksi Jumala on antanut oman Henkensä jokaiseen, joka Hänelle elämänsä antaa, valoksi tuikkimaan savilyhtyyn. Mitä enemmän reikiä, sitä paremmin valo loistaa. Reikiintyminen on siis erittäin suotavaa, vaikka oma minä ei sitä tahtoisikaan. Voipa senkin asian jättää Jumalan käsiin, joka muotoilkoon saviruukustamme sellaisen kuin hyväksi näkee. Tunnet ehkä laulun: Särkynyt saviruukku. Siinä on hyvät sanat!
Hyvää syksyä, Kaikki Lukijani! Herra kanssanne kaikilla teillä! Myös syvissä, pimeissä vesissä Hän on luvannut olla omiensa kanssa. Ps 23.