Kategoriat: Muu kirjoitus
joskus elokuun puolivälissä 2005
Kesäloman jälkeen virtaa piisaa, ja on mukava aloittaa uusia harrastuksia koulun ja työn alkamisen myötä. Ikään kuin itsekin nuortuu, kun ryhdistäytyy aloittamaan vaikkapa jumpan. Rehellisyyden nimissä marraskuussa usein iskee väsähdys, ja jumppapolku umpeutuu. Oma menetys jos niin käy.
Lapset aloittavat myös innostuneesti monia juttuja. Vanhemmat kyselevät, jaksatko varmasti kevääseen asti, kun maksaakin niin paljon. Tottahan lapsi vakuuttaa jaksavansa. Valitettavasti lapsi ei vielä osaa arvioida voimiaan (kuten ei siis aina aikuinenkaan), vaan vanhemman on otettava vastuu tästä asiasta. On parempi hoitaa hyvin yksi juttu, kuin aloittaa monta, eikä mihinkään ole lopulta voimaa. Vanhemmatkin saattavat ajaa toiveitaan lasten kautta: kun en itse saanut pianotunteja, niin lapsen on otettava!
Jos lapsi joutuu olemaan hoidossa, koulun lisäksi, ehkä aamulla ja vielä iltapäivällä, ei sen jälkeen paljon jaksa. Yksi harrastus voi olla paikallaan. Tietysti riippuu monista tekijöistä, mutta järkikin sanoo, että lepoon pitää olla aikaa. Ja perheelle, lähi-ihmisille. Kukas lapsen kasvattaa, jos kotona ei olla kuin nukkumassa! Kotona pitää olla aikaa yhteisten asioiden jakamiselle.
Lapsi haluaa kaikenlaista. Vanhemman on tehtävä päätökset. Kaverina olo tulee vasta aikuisuudessa; lapsi tarvitsee turvallisen, luotettavan, vastuullisen aikuisen. On otettava vanhemman rooli, kun lapsi kiukuttelee. Lapsen olisi hyvä tuntea ja tietää olevansa rakastettu ja turvassa, vaikka hän purkaa pahaa oloaan. Lapsi vaistoaa jos aikuinen horjuu. Toivottavasti meissä vanhemmissa on selkärankaa pysyä lujana kun tilanne vaatii. Sellaista aikuista lapsi kunnioittaa, joka pysyy sanojensa takana lapsen parhaaksi. Jumpassa nähdään; siis ainakin pari kertaa!
Paula Hakkola, Vaasa