Kategoriat: Ajankohtaista

Tomas Sjödin on kirjoittanut kirjan: Kun lehdet putoavat, näkyy keittiöstämme kauemmaksi. Alkuteos on ruotsinkielinen, wsoy:n julkaisema v. 1998, Karas-sanan kustantama. Suomentaja on Mia-Lisa Alhbin.

Kirjoittaja on pappi, toimittaja. Hänellä ja hänen vaimollaan on kolme poikaa, joista vanhin ja nuorin ovat aivovaurioisia, ilman diagnoosia. Pojat eivät kykene puhumaan eivätkä kävelemään, mutta näyttävät terveiltä. Kuulin että kirjan julkaisun jälkeen jompikumpi sairaista pojista olisi jo kuollut. Kirja herätti paljon ajatuksia.

"Me emme ole onnistuneet saamaan kiinni ihmemies-Jeesusta, Sen tähden meillä on vielä toivoa. Ihmeellistä on se, että odotuksen päivät ovat tehneet hänestä vain suuremman." s.41.

- Minusta on käsittämätöntä, että Jumala antaa meidän odottaa ovensa takana, ja kuitenkin luottamuksemme Häneen kasvaa. Jos ajattelemme suhdetta johonkin ihmiseen, meillä menee luottamus, jos hän ei tee mitä odotamme, tai jos hän ei tunnu ottavan meitä huomioon. Mutta näin ei käy Jumalan suhteen, eikä Jeesuksen suhteen. Ehkä se että etsimme Häntä koko ajan, tekee salattua työtä meissä, ja Hän tulee elävämmäksi vaikka Hän ei tunnu vastaavankaan. Salattua Jumalan työtä siinä on joka tapauksessa. Sitä ei voi selittää järjellisesti. Ehkäpä Hän kuitenkin ottaa meidän huomioon ja vastaa meille, vaikka ei kuten odotamme. Ehkäpä jokin meissä tietää kuitenkin Hänen kuulevan meitä.

Sjödinin perhe saa välillä kuulla s.50, eikö olisi parempi että heidän sairaat lapset saisivat kuolla, eikö niin olisi helpointa. T.S. kirjoittaa: "Kysymys kätkee rakkaudellisen ja hyvää tarkoittavan ajatuksen siitä, että elämä olisi helpompaa - ja kenties rikkaampaa jos se ei olisi niin vaivalloista.. En ole niinkään varma. Miten ratkaistaan, mikä on mielekästä elämää ja mikä ei? Onko sellainen elämä, josta puuttuu sairaus ja vajavuus, todellakin ihanteellista elämää? Eikö inhimillinen elämä olisi todella köyhää ja uskomattoman tylsää, ellei se tarjoaisi meille vastoinkäymisiä?"

Se, joka ei ole kokenut esim. sairautta perheessään, ei voi käsittää sitä iloa, mitä se myös välillä voi ohessaan tuoda. Siinä on jotain kätkettyä, salaista Jumalan läheisyyttä. Jumala sanoo sanassaan, että niiden osa on hyvä, jotka antavat vettä, ruokaa ja huolehtivat vähäisistä Jumalan omista; he saavat palkkansa. Jumala ei ole kitsas palkanmaksussaan.

Seuraava kirjassa oleva runo puhuttelee minua kovasti. Sen on tuntematon henkilö kirjoittanut. s.54

ERIKOISLAHJA TAIVAASTA

Taivaassa hartaasti neuvotellaan, on lapsi syntyvä maailmaan.
Enkelit Luojalta utelevat, ketkä tällaisen lapsen haluavat.

Hän erikoinen on luonnoltaan, ei kehity kovin nopeaan,
ja tarvitsee paljon rakkautta, hoivaa ja huolenpitoa.

Hän ei kenties opi juoksemaan, eikä hienoja sanoja lausumaan.
On mieluiten omissa oloissaan, häntä vammaiseksikin kutsutaan.

Siis harkitkaamme nyt huolella, missä turvaisa koti ois lapsella.
Rakas Jumala, etsithän vanhemmat, jotka juuri hänelle sopivat!

Kenties he eivät ymmärrä heti tehtävänsä tärkeyttä;
on lapsi Jumalan lähettämä heidän uskoaan, rakkauttaan lisäävä.

Vaan pian on aika oivaltaa, että rakkautta ihan tuhlata saa,
ja että heikoin kaikista onkin erikoislahja taivaasta.

Tomas Sjödin kertoo, kuinka hän kerran juoksee lykäten pientä punaista kolmipyörää, ja pikkupoika hihkuu onnellisena kyydissä, ja nauraa kuplivaa nauruaan. Yhtäkkiä isä tajuaa, että poika onkin keskittynyt soittokelloon. Hän vähän välittää vauhdin hurmasta. Soittokello on varastanut koko hänen huomionsa. "Silloin tajusin miten pieni hänen maailmansa on. Ulkoisesti. Hän on opettanut meille, että suurin maailma ei ole ihmisen ulkopuolella. Vaan sisällä. Sisäänpäin pojan elämässä on laajoja näkökulmia. Aina silloin tällöin voimme aavistaa, että hän tietää ja ymmärtää paljon enemmän kuin me arvaammekaan. Kuinka paljon, se on hänen salaisuutensa. Sitä hän ei jaa kenellekään. Ei edes meille." s.59.

Tulee ajatus, miten itse luulee tietävänsä paljon. Tässä herää syvä ihmetys, kuinka maailma on suuri, siinä on ulottuvuuksia joista emme puhuvina, muka ymmärtävinä ja terveinä tiedä mitään.

Seuraava katkelma herättää syviä tunteita minussa. Isä ja perheen terve poika keskustelevat vanhimmasta pojasta. Kun isä käyttää tästä sanaa `sairas`, hän huomaa, että terve poika luulee tällä olevan maha kipeä tms. Isä sitten toteaa, että velihän ei voi kävellä eikä puhua, ja väsyy helposti, on siis sillä tavalla sairas. Poika on pitkään hiljaa, yhtäkkiä hänen silmänsä välähtävät: `Mutta nauraa se kyllä osaa!` Karl-Petter ei osaa kävellä eikä puhua, mutta se on kaukana koko totuudesta. Ja lapsi, luonnollisella suhtautumisellaan elämään, näki enemmän: on sellaista mitä toinen osaa. Nauraa esimerkiksi. Ja uskallan kyllä sanoa, etten ole koskaan kuullut kenenkään nauravan niin aidosti ja elävästi kuin Karl-Petter. Hänen naurunsa pidentää elämää. Meidän elämäämme.

Tapahtuma kertoo jotakin myös siitä, mitä me arvostamme tässä maailmassa. John sai minut ymmärtämään, että on olemassa muutakin arvokasta kuin täydellinen liikkumiskyky tai rikas sanavarasto. Ja kuka sitten oikeastaan on sairas tai terve? Loppujen lopuksi sitä on vaikea arvioida yhteiskunnassa, joka on kehitysvammainen. Poikiemme ylevä rauhallisuus ja sisäinen tasapaino on tavoittelemisen arvoista ajassamme."
s.68.

On siis paljon asioita, joita ns. sairas voi osata. Itsekin olen äärettömän kiitollinen aina, kun kuulen Arin nauravan tai hymyilevän jollekin jutulle - aina en tiedä edes mille. Se herättää syvää lämpöä ja hyvää mieltä, että kaikki on hyvin. Taidan laittaa vääriin asioihin liian paljon painoa?!

Tomas Sjödin kertoo kertomuksen kukasta, joka elää ja kukoistaa yksin ja ainoastaan Jumalalle, sitä ei kukaan ihminen edes näe. Hän kertoo: "Se muistuttaa, ettei kaikkea voi käsittää ihmissilmin. Että Joku näkee toisin. Joku, jolle jokaisen ihmisen elämä on kaunis kukka, myös kaikkein epäonnistuneimman ja haaksirikkoutuneimman, ja niin kuin meidän lastemme kohdalla, kaikkein rajoittuneimman ja vaikeasti ymmärrettävimmän. Toisessa maailmassa, aivan yhtä todellisessa kuin tämä, luetaan elämää eri tavalla. Kaikki diagrammit ja jonot ovat ylösalaisin. Viimeiset ovat ensimmäisiä ja suurimmat ovat kutistuneet pienimmiksi. Siellä ei elämää mitata kyvyillä, tuloksilla tai menestyksillä. Elämä itse kukkii siellä. Avoimesti tai peitellysti. Se on vähemmän tärkeää. Kerromme hyvin usein tuosta maailmasta pojillemme. Ehkä eniten itsemme tähden. Hehän tietävät jo." s.73

"On lahjaa saada jakaa elämänsä ihmisten kanssa, joista ei koskaan tule tuottavia yksilöitä. Heidän lähellään pilvipeite rakoilee ja näköala selkiintyy." s. 76.

"Ehkä elämän raskain taakka on meidän kohtuuton odotuksemme. Asetamme elämälle sellaisia vaatimuksia, joihin sen on mahdoton vastata. Itsestäänselvyyksiin kuuluu, että me olemme terveitä ja vahvoja." s.76.

T.S. siteeraa Pär Lagerkvistin novellia vuodelta 1920, jonka nimi on "Kaikki on pelkkää bonusta". Siinä kerrotaan, kuinka ihmiskunta menee kerran Jumalan luo kyselemään vastausta olemassaolonsa kysymykseen. "He tapaavat räkäisen ja rähjäisen Jumalan, joka tallilyhdyn valossa sahaa puita. He vaativat vastausta: `Mitä sinä oikeastaan ajattelit, kun loit tämän ennenkuulumattoman, jota me kutsumme elämäksi? Mitä tällä kaikella oikein tarkoitetaan?`. Vastaus hämmästyttää ja järkyttää: `En ollut koskaan ajatellut elämästä sen kummempaa. Olin vain ajatellut, että teidän ei tarvitsisi tyytyä tyhjyyteen.`" s.77.

Jostain syystä tuo vastaus ja ehkä Jumalan olemuskin lohduttaa minua kovasti. Se lupaa ikään kuin levätä Jumala varassa. Hän ei odota minulta mitään mitä en jaksa. Ei tästä tarvitse tulla tämän ihmeellisempää. Elämä on ihan hyvää näin. Se hyvä, mitä saan ja koen, on kaikki pelkkää bonusta. En tiedä, koetko sinä, hyvä lukijani, tässä samaa mitä minä koen?! Minä koen Jumalan lupausta siitä, että minäkin riitän. Kaikki on hyvin, saan olla vain. Minun ei tarvitse suorittaa elämää, yltää johonkin tiettyyn rimaan, selvitä yli, vaan on lupa olla ja elää ihan tällaisena.

Kyseisessä kirjassa on vaikka kuinka paljon ihania kohtia, lohduttavaa, armollista sanomaa. Suosittelen siis lämpimästi etsiytymään tuon kirjan pariin. Voi olla, että sinulle nousee esiin sieltä ihan eri kohdat kuin minulle. Näinhän se on elämässäkin. Se mikä on toiselle ihmettä, on toiselle tavallista. Toinen suree sitä, mikä toiselle on ihan hyvää. Elämää ei voi selittää, voi vain elää. Armo kantaa, kun me emme jaksa.

Paula Hakkola