Kategoriat: Ajankohtaista
Jos tietäisimme, mitä edessämme on, emme kestäisi. Emme jaksaisi odottaa sitä hyvää, minkä saavutamme tulevina päivinä, ja kuolisimme pelosta ajatellessamme niitä raskaita koettelemuksia, mitä on tulossa.
Siksi onkin Jumalan suurta viisautta ettemme tiedä tulevaa. Jos itse olisin 20v sitten tiennyt, mitä kamppailuja kohtaamme, en tiedä mitä olisin tehnyt. Turhaan ei Jumala sano, että riittää kullekin päivälle oma murheensa, ei kannata tulevia murehtia; kukin päivä pitää huolen itsestään.
Ihmettelen elämän mielekkyyttä. Kuinka turhauttava on ajatus, että päivästä toiseen teemme samoja rutiineita: pyyhimme tiskipöytää, laitamme ruokaa ja petaamme sänkyä. Minusta on suuri IHME, että useimmiten selviämme näistä toistuvista hommista, ja tulee vielä hyvä mieli kun kaikki oleellinen on tullut tehtyä. Tottahan välillä kyllästyy kun on tätä samaa, mutta sittenkin on ihmeellistä se työn ilo, mitä voi kokea.
Tapasin hiljattain kohtalotovereita, jotka ovat myös saaneet MS-taudin perheeseensä. Lukijoissanikin voi olla niitä, jotka kauhulla ajattelevat tulevia päiviä seuratessaan, miten vakava sairauden kaava Arilla on. Kuitenkin haluaisin rohkaista teitä. Ensinnäkin harvalla on niin vaikea tilanne missään sairauden vaiheessa kuin se Arilla on ollut jo pitkään. Itse tiedän vain yhden. Jokaisen tilanne on yksilöllinen. On hyvä muistaa myös, että voimat karttuvat matkaa tehdessä. Tänään meille ei anneta niitä voimia, mitä tarvitsemme huomenna. Kullekin päivälle annetaan sen päivän tarpeet.
Kun Arin sairaus 20v sitten alkoi paheta, hän sanoi usein, että jos vielä tilanne huononee, hän ei pysty elämään. Kuitenkin tilanne huononi mutta hän pysyi hengissä. Usein tilanne oli sellainen, että voimia ei ollut kummallakaan yhtään. Silloin jokin pieni ovi aukeni, jotain pientä valoa tuli tilanteeseen. Mutta vain sen verran, että pääsimme seuraavaan päivään.
Israelin kansan käskettiin kerätä päivän ruoka-annos mannaa. Huomiseksi ei saanut kerätä. Joku pelkäsi huomista, ja jätti mannaa jemmaan, mutta siihen tuli toukkia ja se alkoi haista (2 Moos 16:20). Sama läksy meillä: huomiselle on oma mannansa. On pakko luottaa Jumalan huolehtivan meistä: ellette usko ette kestä (Jes 7:9).
Olen ymmärtänyt että sitkeys kasvaa vain kovissa koetuksissa. Hiljattain olin tilanteessa jossa kukin mielikuvituksessaan kuvitteli itsensä joksikin puuksi. Paras puutarhuri tuli hoitamaan sitä ja piti siitä huolta. Minun mielikuvani oli sellainen, että olen kataja joka kasvaa erämaassa, kovassa maassa. Tai ehkä asfalttiin repeytyneessä railossa. Jumala itse on puutarhuri joka tulee ja katkaisee kuivia oksia pois. Olen pieni mutta sitkeä. Juuret ovat syvällä. Jumalani kastelee ja puhuu lempeästi ja poistaa kaikki tuottamattomat oksat. En ole iso enkä näkyvä, mutta en myöskään kovin helposti nujerru.
Miten turvallinen ajatus, että itse Jumala on se, joka pitää minusta huolta! Hän on laskenut voimani jokaiselle päivälle. Olen turvallisissa käsissä.
Erään kirjailijan mukaan Jobin kirjan peruskysymys ei ole kärsimys. Se on kysymys siitä, voiko Jumalaan luottaa joka tilanteessa. Itse olen paininut tuon kysymyksen kanssa myös. On helppo luottaa Jumalaan kun kaikki on hyvin tai ongelmat ovat niin pieniä että selviämme niistä omin voimin. Silloin emme tarvitse Jumalan voimaa ja luulemme luottavamme Häneen kovastikin. Kun sitten tosipaikka tulee, huomaan että mietin lujasti voinko uskossa hypätä Hänen käsiensä varaan. Pelottaa ja yritän keksiä omia reittejä. Kuinkahan monta kertaa pitää uskaltautua uskon hyppyyn ennen kuin oikeasti luotan? Joka tapauksessa Jumalan armo on se joka on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä (Tiit 2:11).
Siunattua Adventin eli odotuksen aikaa lukijani!