Kategoriat: Ajankohtaista
Löysin aiemmin kirjoittamia juttujani ja esiin nousi eräs 7 vuoden takainen, edelleen ajankohtainen asia.
Ajatukseni ovat muuttuneet joidenkin juttujeni kirjoittamisen jälkeen, mutta tämän allekirjoitan täysin edelleen. Pari ajatusta olen lisännyt. Kun Jumala antaa suunnan elämälle, ei tarvitse joka toinen päivä vaihtaa kurssia. Tosin Jumala joskus näyttää pompottavan omiaan kummallisesti: luulen muka tajuavani, kuinka Jumala aikoo toimia. Seuraavassa hetkessä asiat menevätkin ihan toisin. Mutta pääasia on se, että Jumala saa johdattaa; vaikka sitten touhumme näyttäisi naurettavalle jonkun mielestä. Kukaan meistä ei tiedä todella toisen ihmisen elämää vaikka kuvittelemme niin. Arvioimme ulkoisen mukaan, kun taas Jumala näkee sydämen.
Uhrautuako katkeruuteen asti? (1/1997)
Joillekin tapaamilleni ihmisille on ollut yhteistä, että he ovat uhranneet elämänsä lapsilleen tai sairaalle omaiselleen, niin että ovat hukanneet itsensä ja katkeroituneet.
Me ihmiset varmaan tuemme sankarillista uhrautumista: on muka jaloa ja ylevää, kun auttaja itse lyyhistyy henkisesti tai sairastuu fyysisesti. Hän teki kaikkensa! Jeesus opetti kuitenkin rakastamaan läheistään kuin itseään, ei yli sen.
On vaikea tehdä eroa oman jaksamisen ja läheisen ihmisen auttamisen välillä. Niin mielellään auttaisi toista, vaikkei jaksaisikaan. Mutta jos ylittää oman rajansa liian monta kertaa, katkeroituu. Elämä menettää tarkoituksensa, tulee vain harmaata toivottomuutta, alkaa toivoa omaa kuolemaa tai ainakin sairastumista. Puhun kokemuksesta.
Meidän avioliittomme pelastus on ollut mieheni muutto palvelutaloon pari vuotta sitten MS-taudin takia. Se on vaikea ja raskas päätös, joka on terveen puolison tehtävä. Monta pään seinään lyöntiä se vaati minultakin. Viikonloppuisin mieheni on kotona ja lapset ovat isänsä luona yötä silloin tällöin.
Joidenkin mielestä minun pitäisi kohdalla miestäni kuin lasta, koska hän on vammainen. Olemme kuitenkin kaksi aikuista, tasavertaista ihmistä. Tunnen olevani itsetunnoltani terve nainen, jonka on mahdotonta olla naimisissa säälittävän raukan kanssa. Eikä terveitsetuntoinen mies, jollainen mieheni on, halua olla säälin kohde. Hän haluaa kohdeltavan itseään tasavertaisena kumppanina.
Onni ei ole siinä että on terve. Se tulee itsensä ja lähimmäisensä hyväksymisestä: hyväksykäämme rajoitukset ja eläkäämme niissä rajoissa täyttä elämää.
Ihminen on niin kateellinen, ettei soisi toiselle hyvää - varsinkaan, jos tuntee itse syystä tai toisesta ajautuneensa elämän ohi. Monen voi olla vaikea ymmärtää, että vammaisen puolisona voi ainakin ajoittain olla tyytyväinen elämäänsä, ja jopa onnellinen. Mieheni on saanut "hyvää tarkoittavia" ohjeita siitä, miten onni on katoavainen: puoliso "liukenee" tiehensä, kun kumppani sairastuu. Näinhän tapahtuu ilman mitään todellisia vaikeuksiakin nykyään. Ei vain ole enää kivaa, niin nostetaan kytkintä. Jumalakin vihaa hylkäämistä. Malakia 2:16
Vammautumiseen kuten muihinkin "konkursseihin" voi kätkeytyä suuri siunaus. Arvomaailma voi saada uuden kurssin, perusteet joudutaan kenties laskemaan uudelleen, elämään tulee uusia ulottuvuuksia. Suuri Jumalan lahja on, jos näin saa tapahtua. Kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä vahvoja. Emme voi osoittaa sormella sitä, joka ei jaksa. Se, mitä voimme tehdä, on olla toistemme olkapäänä, rinnalla kulkijoina.
Minä aion elää itsekin enkä vain mieheni kautta. Meille on annettu hyvä avioliitto ja neljä lasta enkä aio pilata elämäämme katkeroitumalla. En suosittele sitä muillekaan. Toisen palvelu on jotain ihan muuta kuin uhrautumista väärällä tavalla. Tarvitsemme paljon viisautta, lujuutta ja rohkeutta että voisimme elää rikasta elämää. Siunausta avioliittoihin! Ei anneta periksi vaan tehdään työtä ihmissuhteittemme puolesta.
Paula Hakkola