02.12.2022 - Hiljaiset ja hitaat aamut

Äitini sanoo usein toivoneensa nuorempana, että saisi joskus vaan olla ja olisi hiljaista. Ne päivät ovat tulleet, eivätkä ne oikein miellytäkään. Haluaisi sitä, mihin on tottunut ja mitä oli ennen. Taitaa meille itse kullekin langeta kaikenlaisia päiviä ja aikoja, jos saamme elää pitkän elämän.

Tulee jälleen

mieleen ystäväni kertoma tapaus. Hän oli kysynyt teinitytöiltä seurakunnassa, millainen on heidän ihannemiehensä tai poikaystävänsä. Eräs oli vastannut muun muassa, että "saa se vähän lyödäkin". Se millaisen parisuhdemallin on nähnyt, saattaa näyttäytyä ainoana oikeana mallina normaalista parisuhteesta, vaikka se olisi noinkin surkea.

Tottumus on toinen luonto,

sanotaan. On avioliittoja, joihin on hulahdettu päälakea myöten, niin että kun toinen pitkän avioliiton jälkeen kuolee, toinenkaan ei jaksa elää. Ikänsä yhdessä eläneet voivat haluta vanhainkodissakin olla samassa huoneessa, mutta on ihmisiä, jotka sanovat, että haluaa viimeinkin elää rauhassa.

Kun kerroin taannoin eräälle maahanmuuttajarouvalle, että olen jäänyt leskeksi, hän onnitteli minua. Saat nukkua rauhassa, hän huokaisi. No, minä olin saanut "nukkua rauhassa" yli 21 vuotta, kun Aria hoidettiin palvelutalossa tai sairaalassa, joten jos pää ja kroppa olisi nauttinut pelkästä rauhassa nukkumisesta, niin olisin nukkunut iltapäivästä pitkälle aamuun.

Ihminen muuttuu

elämän varrella. Kokemukset ja elämän tuomat haasteet muuttavat meitä jokaista omaan suuntaansa. On hienoa, jos pariskunta pystyy kasvamaan samaan suuntaan, niin että vanhanakin he tuntevat toisensa eikä isoja solmuja ole heidän välillään. Kun jäin leskeksi yli 6 vuotta sitten, olin hukassa ja sekaisin. Olin ikään kuin tehnyt elämäntehtäväni enkä tiennyt, mihin suuntaan juosta. Juoksemaanhan olin tottunut.

Kolme vuotta

haparoin sinne tänne, yritin löytää oman paikkani ja päästä tasapainoon. Jos elämäni oli siihen asti ollut keinulaudalla kiitämistä ylös, alas, nyt se oli ehkä sitä, että keinu heilui vain korkealla ja tärisi, enkä tiennyt, mihin putoaisin. Yritin löytää tyyneyttä elää yksin, sillä nythän minulla oli kaikki, mitä olin kaivannut. Sain tehdä, mitä halusin ja se oli huumaavaa. Sairastuin keuhkokuumeeseen, sekin oli ihanaa, sillä minua ei odotettu minnekään, kukaan ei tarvinnut minua, sain olla sairas. Mutta ihan kaikkea minulla ei ollut, ja rukoilin paljon. Kaipasin kumppania, puolisoa, mutta kuinka minulle kukaan kelpaisi Arin jälkeen? Kuinka kukaan minua voisi ymmärtää?

Jos sinulla, Herra,

on joku, joka tarvitsee minua, lähetä hänet minulle. Niinpä minä sitten löysin hänet kristilliseltä deittipalstalta. "En ole alfauros, eikä minulla ole vieläkään kissaa", hän kirjoitti, ja hän kirjoitti hyvin. Muutaman viikon kirjoittelun jälkeen tunsimme toisemme toiveet ja tarpeet, meillä oli aivan samat arvot. Tapasimme. Tapasimme joka viikonloppu ja mies ehti saada sydänkohtauksenkin heti alussa, mutta on toipunut siitä... Menimme naimisiin, sillä mitäs sitä vitkastella selvässä asiassa.

Kirjoittaessani

huomaan, että minulle on tärkeää se, että joku tarvitsee minua, että olen tarpeellinen jollekin. Äidilleni ehkä on tärkeää se, että ympärillä on ihmisiä, sillä hän oli 10 lapsesta esikoinen ja miehenkin suku oli suuri. Hän tottui talon emäntänä siihen, että vieraita ja sukulaisia kävi paljon ja usein. Itse kaipaan rauhaa, hiljaisuutta ja kumppanuutta. Kun on toinen ihminen, mutta hänen kanssaan voi olla ihan hiljaakin. Ei ole ikävä mihinkään eikä ketään.

Anni Luoma, artisti ja musiikinopettaja,

on sanoittanut hienoja lauluja. Etsipä niitä ja kuuntele! Sanoissa on syvyyttä. Kuinka paljon ja usein puhummekaan asioita, joita arvelemme toisten odottavan meiltä sen sijaan, että sanoisimme, mikä on tärkeää sekä itselleni, että sille, että tulen nähdyksi itsenäni.

Näin aamuisin

näköjään tulen kirjoittaneeksi asioita, joita en ole arvannutkaan pulppuavan sisältäni, mutta olkoon. Kirjoittamisen tarve on ollut jo monena päivänä, mutta en ole jaksanut tai muka ehtinyt. Menneen yön nukuin hyvin, heräsin vasta kuudelta, mikä oli sangen ihanaa. Päänsärkyäkään ei ole ollut kuin kerran viikko sitten, jolloin jouduin ottamaan muuta kuin panadolia. Unta on ollut kuitenkin kaikkiaan liian vähän, on kai ollut stressiä tai jotain ylikuormitusta.

Tällä viikolla

ulkoilutimme itseämme Tervajoella asti, sinne on noin 30 km. Mennessä poikkesimme Laihialla parilla kirpparilla, emme löytäneet yhtään mitään. Sitten huristelimme Tervajoelle Susan kirppikselle, ja kun Susa näki minut, hän laittoi heti kahvin päälle. Näki päältä, että olin umpijäässä. En tiedä, miten minua paleli niin että melkein tärisin. Olin nukkunut liian vähän, siitä se ehkä johtui. Ostin sieltä pinkan ruutupaperia, sitä, mihin aineet kirjoitettiin ennen koulussa. Sen paperin nimeä en taaskaan muista. Joimme makoisat kakkukahvit ja Kaisan kortteja minä myös ostin ja Seppo löysi lapsille erään kapistuksen, jonka nimi on sekin kateissa.

Varsinainen kohteemme

oli kuitenkin Toukolan talo, jossa oli myyjäiset. Meillä on muutama kehitysvammainen ystävä, ja heidän töitään oli nyt joulumyyjäisissä. Iloksemme myös riisipuuroa kiisseleineen oli tarjolla, tortut ostimme kotiin tuotavaksi, myös gluteenittomia oli myynnissä. Mukava reissu kaikkineen, vaikka liikennettä oli tuohon aikaan valtavasti, enkä tykkää pimeällä ajosta.

Pikku-Pedro oli eilen

meillä ja se oli iloinen iltapäivä. Sepon varastot ovat pikkupojan onni ja autuus. Pedro kaivaa esiin tavaroita ja Seppo esittelee, mitä ne ovat. Ja Pedro saa painella ihania nappuloita, sytytellä valoja ja ääniäkin kuuluu jostain laitteista. Tietokoneen hiirtäkin hän sai testata. Mummo on ruokkija ja vessa-apu, mutta Sepon kanssa on mukavaa leikkiä ja kävellä hänen perässään, minne hän meneekin. Ettei vain olisi juuri sitä, mitä kokemusta Seppokin tarvitsee!

Pyöräilin

eilen hakemaan lisää vetoketjua. Sanon ketjua, sillä olen ostanut pari kertaa metritavarana sitä ja lisäksi lukkoja ketjuun. Kirpputorilla kallistuivat uudet vetoketjut, joten halvemmaksi tulee ostaa metriketjua. Itse asiassa se taitaa olla helpompaakin käyttää kuin normivetoketjut. Varsinkin, kun Seppo on laittanut lukot ketjuun. Hain myös samalla perinteisiä hammasharjoja lapsenlapsille joulupakettiin.

Tälle päivälle

ei ole vielä tiedossa mitään erityistä. Jospa ehtisinkin taas ommella tänään. Tai ehkä meidän pitäisi siivota. Jos Seppo alkaa imuroida, minä luultavasti hoitelen pölyhuiskaa ja pyyhin ehkä lattiatkin, mutta saa nähdä. Kävelylenkki on myös tehtävä. Käydä kurkkimassa muutamaan roskikseen. Eilen löysin pussillisen panttitölkkejä, jotka viemme samalla kauppaan.

Voi olla,

etten jaksa kirjoittaa joulukortteja muuta kuin äidille ja appivanhemmille. Tai itse asiassa Seppohan lähettikin heille jo marraskuussa. Hän pitää huolen siitä, että posti ehtii perille niin että asianosaiset ehtivät vastata korttiin. Nyttemmin hän sentään laittaa minunkin nimeni yleensä joulukortteihin, jotka lähettää, mutta vastaanottajapuolella rouvat voivat jäädä ilman nimeään. Vanhapoikamiehen on vaikea muistaa avioiduttuaankin välillä sellaisia asioita kuin vaimot, mutta huumori auttaa näissä tapauksissa. On meillä kasvunvaraa, puolin ja toisin Sepon kanssa.

Sunnuntain messussa

olen kahvinkeittäjänä ja Seppo suntiona, jos Herra suo. Pullat saamme useimmiten eräästä kaupasta, jossa ne on poistettu myynnistä. Ne pitää vain hakea sieltä lauantaina. Tämä helpottaa suunnattomasti kahvinkeittäjänä toimivaa, kun ei tarvitse leipoa itse. Kierrätys on huippujuttu ja sitä pitäisi olla vielä paljon enemmänkin.

Tein viimeksi mainitsemastani

löytöhenkarista ovikoristeen ja lupasin laittaa kuvan. Meillä on ulko-ovessa myös valollinen lahjapaketti, jonka Seppo sytyttää, kun on vieraita tulossa, tai kun minä tulen ulkoa sisälle. Huomaavaista! Jouluvaloja olemme myös lisäilleet vähitellen. Lapsuudenystävän tuomassa amarylliksessä on lautasen kokoiset kukat - se on kerrassaan upea! Seppokin toi minulle kukkia syntymäpäivänä, joka oli toissapäivänä. Se päivä olikin ihana, sain paljon onnitteluja. Ketään ei käynyt, ja luin ihanaa romaania monta tuntia tuona päivänä ja söimme maksalaatikkoa ja kakkua, vähän liiankin kanssa.

Istuessani ja kirjoittaessani

ala- tai yläkerrassa kello kilahti seitsemältä, ja äsken se kilahti kahdeksan aikaan. Antoisan aamuhetken olen viettänyt kirjoittaessani. Kaikella on aikansa, ja kun kaikki aikamme elämme Herramme kanssa, mikään hetki ei ole turha. Jos me olemme Jeesuksessa, niin Hänessä me elämme, liikumme ja olemme ja kaikki meidän tekomme ovat hänen tekojaan, sanoo Raamattu.

Olkoon tämäkin päiväsi, jolloin luet tätä, siunattu ja olkoon mielesi kiitollinen Jumalan armosta ja rakkaudesta tänäänkin, arvoisa lukijani!