Kategoriat: Ajankohtaista

Minusta on tullut eläintohtorikin: korjasin Hansun virtahevon

Toukokuinen helle ilman yhtään sadepäivää tuntuu epätodelliselta. Ja pelottavaltakin. Semminkin, kun lähipiirissä on tapahtunut tulipaloja, useassakin paikassa. Eräskin tulipalo olisi voinut olla todella tuhoisa kotiseudullani. Jumalan varjelus oli varma. Jos olisi ollut vähänkin tuulisempaa, monta taloa ja navettaa olisi palanut. Kiitos Jumalalle, että hän auttoi!

Jumalan apua

tosin tarvitaan jatkossakin lähipiirissä, sillä tulipalo on kuin kuolema, sanoi äitini, joka näki liekit ikkunastaan iltayöstä. Siinä viedään pohja alta. Tosin Jumalan sanan varassa elävä on aina turvassa. Kuolemakin voi tulla ja tulee varmasti ennemmin tai myöhemmin, mutta kuoleman voittajaan turvaaminen auttaa yli kuoleman iankaikkiseen elämään. Mutta me olemme vain ihmisiä, ja on inhimillistä, että katastrofin jälkeen kestää aikansa, ennen kuin kykenee nousemaan.

Äiti sanoi, että meidän mummu istui aina ulkona, kun vanhassa tuvassa leivottiin kesällä. Mummu vahti talon pärekattoa, että näkisi, jos se syttyy palamaan kipinöistä. Muistan itsekin, että jouduin useaan kertaan käydä katsomassa lapsena, näkyykö välikatolla kipinöitä, kun oli kesä ja kuivaa, mutta leipoakin piti joskus.

Itselläni on kokemusta

puolison kuoleman verran. Ehkä se, että Ari asui yli 21 vuotta pois yhteisestä kodistamme, tekee sen, että minun on vaikea välillä edelleenkin ymmärtää, että hän on kuollut. Luulen, että jos puoliso on ollut konkreettisesti läsnä ja sitten kuolee, hänen kuolemansa ymmärtää selkeämmin ja nopeammin, sillä muutos on niin suuri. Itselläni se muutos tuli silloin, kun Ari joutui palvelutaloon. Mutta lapsemme olivat niin pieniä ja olivat vielä kotona kaikki, joten minulla oli huolia ja tekemistä yllin kyllin. Silloin en ehtinyt ajatella asiaa pohjia myöten. Sen takia kaikki kestää nyt kauan, sillä sairastaminen oli pitkällistä.

Meillä oli muitakin suuria huolia ja jopa sairauksia Arin sairastamisen aikaan, joista en ole kirjoittanut, mutta osa niistä meni minulta ohi. Se johtui siitä, että kapasiteettini käsitellä enää lisää surua ei sallinut minun ottaa vastaan enempää. On rajansa sillä, mitä ihminen kykenee omaksumaan.

Marlen ja Lene olivat tekemässä vihkoja kanssani eilen

Eilen minua

puhutteli päiväkirjaani laittamani tekstin pätkä. Varsinainen teksti käsitteli jotain ihan muuta, mutta tuo lainaamani osio avasi minulle paljon ajatuksia:

HUOMAA AINUTLAATUISUUS. Mitä kaunista näet? Miltä tuntuisi nähdä arvokkaina myös kuvan säröt? -Lehtileikkeestä

Mielikuvitukseni lähti lentoon viimeisestä kysymyksestä.

Me kaikki olemme rikkinäisiä, meitä ärsyttävät usein toistemme rosoisuudet. Jospa kykenisin näkemään, että jokainen särö on tullut jostakin ja tekee toisen ihmisen ainutlaatuiseksi sen/senkin takia! Jospa kykenisin rakastamaan ja kokemaan empatiaa toisia särkyneitä kohtaan, sillä olenhan itsekin sellainen! Ilman säröjä olisimme vain sileitä kippoja, ehkä värittömiä ja sellaisia, ettei niistä saisi otetta. Säröjen takia olemme ainutlaatuisia. Kukaan ei ole samalla lailla kolhiintunut kuin minä. Minut voi tunnistaa tietyistä merkeistä. Kuten sinutkin, hyvä lukijani! Tässäpä meille ajateltavaa.

Mietin myös sellaista,

Marlen toi kankaita: vihkojen jälkeen alan taas ommella jotain

että elämä on eräänlaista viidakossa kulkemista. On kirkuvia apinoita päämme yläpuolella, on suloisia laululintuja kuuloetäisyydellä. On käärmeitä, joita on syytä väistellä. On paljon vaaroja, mutta myös paljon kauneutta kaikessa tässä. Ja jos saamme elää jatkuvasti juomalla elävää vettä ja syödä elämän leipää, saamme elää turvassa ja Valo loistaa sisimmästämme ja valaisee myös askeleen kerrallaan tietä, jota kuljemme. Enempää emme tarvitsekaan, vaikka mielellämme näkisimme jo mutkan taakse. Mutta meillä on vain tämä hetki. Jeesus on luvannut, että Hän on kanssamme eilen, tänään ja iankaikkisesti, joten meidän ei ole syytä murehtia.

Mistä sitten saamme tuota elävää vettä ja elämän leipää? Jeesus on sanonut ja sanoo edelleen Raamatussa, joka on elävä sana, ja aukeaa jokaiselle, joka uskoo:

Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän.

He sanoivat: "Anna meille aina sitä leipää." Jeesus sanoi: "Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan. Mutta te, niin kuin olen teille sanonut, olette nähneet minut ettekä kuitenkaan usko. Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois. -Joh 6. luvusta

Me näemme Jeesuksen Jumalan sanassa, sillä Jeesus on Sana; Johanneksen evankeliumin 1. luku kertoo sen. Seurakunta on paikka, jossa Jeesus on konkreettisesti läsnä paitsi Sanassa, myös leivässä ja viinissä, jossa hän tarjoaa ruumiinsa ja verensä meille syötäväksi. Uskossa omistan hänet ja elän hänessä, koska hän elää minussa.

Enää kukka puuttuu ja virkkaaminen jatkuu!

Olen nukkunut

hyvin, mutta väsyttää. Tämä helle tai sitten ilmassa leijuva pöly ja siitepöly ehkä väsyttävät. Kävin hierojallakin eilen: hän sanoi, että selkäni on jämähtänyt. Ja että se johtuu stressistä. Niinpä yritän välttää stressiä, minkä osaan. Huonosti osaan, mutta yritän siitä huolimatta.

Tänään kävin

Karhulassa, lastenlapsia ja tytärtä tervehtimässä. Vävynkin näin vilaukselta, hän on yrittäjä ja tekee ymmärrettävästi paljon työtä. Istuimme pihalla ja luin Neiti 3v:lle Puppe-koiran seikkailuja. Joimme tyttären kanssa kahvia ja söimme jäätelöä. Tiutaullekin, 1v, kelpasi, sillä hänellä oli samanväristä jugurttia kuin meillä jäätelöä. Olin autolla, helle uuvutti.

On aika

lähteä illan viilennyttyä Amekin kanssa kauppareissulle. Ja koska kesä on alkanut, minulla on taas hyvä kirja luettavana: Laila Hirvisaaren romaani Grand hotel. -Olen lukenut sen joskus aiemmin ja tiedän sen antoisaksi lukukokemukseksi, mutta olen onneksi unohtanut sisällön.

Toivotan siunattua toukokuun loppua, arvoisa lukijani! Nautitaan kesän säästä - rukoillaan sadetta!