29.01.2018 - Matalalentoa

Miten usein olenkaan elänyt todeksi Mika Waltarin kokemat sanat, jotka hän sanoi, kun soitti läheiseen mielisairaalaan: "Kirjani valmistuu viikon kuluttua, onko teillä silloin tilaa?"

Tarkoitan tällä sitä, että aina sen jälkeen, kun tunnen, että saan paljon aikaan, on vauhtia ja onnistumisen kokemuksia, tulee monttu. Silloin mietin, että mitä tarkoitusta elämälläni muka on. Kaikki tuntuu äärimmäisen masentavalta ja ankealta, tylsältä ja kurjalta. Montussa aikani ryvettyäni könyän ylös ja matka jatkuu.

Viime viikko

oli erityisesti työn puitteissa tosi iloinen, onnellinen ja antoisa. Alkuviikon olin joka ilta menossa, ja nekin menot olivat mukavia. Leskiryhmä, seurakunnassa opetusta ja johtoryhmän kokous, muun muassa. Viikonloppuna olinkin sitten synkissä mietteissä. Muka niin yksin ja syrjässä elämästä. Aivan kuin olisin muka jotain muuta jaksanut kuin olla lötkistellä itsekseni ja raahautua avannolle ja lenkille!

Nuo yksinäiset, surkeat ja masentavat hetket ovat oikeastaan erityisen tarpeellisia. Pohjamutia mässytellessä tulee käsitellyksi tunteita ja levätyksi, kun ei muuta jaksa. Sitten onkin taas voimia, kun kelkka kääntyy. No, tänään oli tosin aika raskas työpäivä, mutta eihän työn ole tarkoituskaan olla pelkkää huvitusta.

Katsoin videon,

jonka ystäväni lähetti. Siinä kuvattiin kauniisti hänen miehensä hautajaispäivää, 12 minuutin ajan, juuri sopivasti. Itkeähän minun piti omia itkujani, kun Arin arkku ja hautajaiset nousivat mieleeni ja oma tilanteeni. Että olen leski, yksinäinen nainen, jolla ei ole miestä. Onhan meitä paljonkin, mutta kun se osuu omalle kohdalle, niin sitä ei oikein käsitä.

Vaikka Ari oli parikymmentä vuotta todella sairas, niin hän oli olemassa ja turvasi selustani. Nyt ei selustajan turvaajaa ole, itsekseni pitää puhua ja suunnitella ja itsensä kanssa jakaa asioita, joita ennen saatoin kuitenkin hänelle puhua, vaikka hän ei kyennytkään puhumaan, mutta kuunteli sentään ja pystyi ottamaan osaa.

En oikein tiedä,

mitä osaisin elämältä enää odottaa. Lyhyeltä se tuntuu. Ikävä vanhuusko edessä? Näköjään olen vieläkin alamaissa, mutta enköhän tästä piristy, kun päivät pitenevät ja valo lisääntyy. Ja eihän aina voi olla lystiä, niin se vaan on.

Töiden jälkeen

kävin hierottamassa hartioitani ja selkääni. Kankeaa ja jännittynyttä oli. Piakkoin Zara hakee minut ja menemme pitämään vaelluspalaveria. Meitä on neljä naista lähdössä huhtikuulla 10 päivän reissulle Portugalin Portoon, josta kävelemme Santiago de Compostelaan. Odotan innokkaasti, mutta jännityksellä matkaa. Ja varalta ajattelen, ettei siitä ehkä mitään tule. Mutta Jumala, joka kaiken päättää ja johdattaa, tehköön niin kuin tahtoo. Jos pääsen matkalle niin hyvä, jos en, niin sitten kai on parempi niin.

Taidanpa rohkaista itseäni

ja kenties sinuakin, hyvä lukijani, Jumalan sanalla:

Kaikki minä voin Hänessä, joka minua vahvistaa,

ja

Odota Herraa. Vahva olkoon sinun sydämesi, odota Herraa.

On aika

kutoa lapasta ja ehkäpä lukaista englannin läksyt. Huomenna on sanakoe.

Siunausta ja iloa iltaasi, arvoisa lukijani!