Kategoriat: Muu kirjoitus
Tietokoneyhteiskuntamme mahdollistaa sen, että henkilöt ovat löydettävissä pikaisesti paikasta kuin paikasta. Sairaalaan jouduttuaan henkilö sen sijaan on turvassa ja kätkössä. Omainen ei häntä löydä kuin vahingossa.
Olen kuullut useamman tarinan läheisensä kadottaneista ihmisistä. Omainen soittaa sairaalaan, josta kehotellaan soittamaan sinne ja tänne, vaikka myöhemmin käy ilmi, että potilas on tuotu samaiseen paikkaan tunti, pari aiemmin.
Sanottakoon, että lääkäri oli yrittänyt eräässä tapauksessa tavoittaa omaista, joka oli tietenkin ollut puhelimessa soittelemassa ympäriinsä kuten oli neuvottu.
Sellainenkin villitys on kuulemma myös keksitty, että ikäihmisille tullaan antamaan tietokoneen tapainen laite, josta tämä saa tietoja hoitoonsa liittyen. Mielenkiintoista nähdä, miten tämä toteutetaan. Teoriassa kaunis ajatus, mutta käytännössä susi!
Täytyy olla todella valveutunut vanhus, joka sairastuttuaan ja apua tarvitessaan kykenee ottamaan ohjeita koneelta. Näin tietysti muka säästetään, kun kone hoitaa hommat, ainakin näennäisesti. Todellisuudessa ihmiset jätetään heitteille. Raha ratkaisee.
Mihin on inhimillisyys kadonnut? Itseäni hirvitti taannoin, kun menin kaupunginsairaalaan ja infoluukku oli suljettu. Ei ketään, jolta kysyä mitään. Ihmiset könöttivät odotushuoneessa eikä henkilökuntaa näkynyt mailla, halmeilla.
Vaikka meidät yritettäisiin koneellistaa ja eristää ja tehdä kaikin tavoin ihmisistä riippumattomaksi, tämä ei poista tarvettamme kohdata ja olla suhteessa toisiin ihmisiin. Erityisesti lapsena, sairaana, vanhana ja yksinäisenä kontaktit toisiin ihmisiin ovat merkittäviä. Koneet eivät koskaan korvaa ihmisen läsnäoloa ja läheisyyttä.
Etenkin hoitoalan työ on muuttunut jatkuvaksi ylös kirjaamiseksi, niin ettei ihmisten kanssa olemiselle ja varsinaiselle hoidolle jää aikaa juuri yhtään. Sitten niitä kirjaamisia pitäisi ehtiä lukea sen sijaan, että mennään katsomaan, miten elävä ihminen voi. Kuka ihme edes ehtii lukea kaikkea sitä tekstiä, mitä raportteihin suolletaan? Ainakaan sitä ei ehditä löytää silloin, kun tarvittaisiin. Se on oma kokemukseni.
Mitähän tässä vielä nähdään, jos vanhaksi eletään!
jk. Pohjalaisen Mielipidepalstalla juhannuksen alla, Kalevassa ma 26.6