10.04.2016 - Risti ja rohkeus!

Eilisillä naistenpäivillä Pelastusarmeijassa Päivi Räsänen puhui rohkeudesta. En muista oliko ajatus hänen vai jonkun muun, mutta hän yhdisti ristin ja rohkeuden toisiinsa. Nimenomaan Jeesuksen ristinkuoleman omistaminen omalle kohdalle, toisin sanoen sen uskominen, että minä saan anteeksi kaikki syntini sen takia, että Jeesus sovitti ne ristillä jo kauan ennen kuin minä synnyinkään, antaa rohkeuden elää.

Minä uskon,

että näin on. Kun masennun omaan surkeuteeni, huonouteeni ja heikkouteeni, saankin kääntää katseeni pois itsestäni. Totuus on, että me kaikki olemme kykenemättömiä hyvään jo syntymästämme lähtien. Synti sen sijaan on meille luontaista ja sen tekeminen. Olen seurannut pieniä lapsia, jotka juuri ja juuri osaavat kävellä. He kiilaavat toisen vielä pienemmän ohitse, kun näkevät, että tämä aikoo mennä keinuun tai ottaa jonkin lelun. He haluavat sen, mitä joku toinenkin haluaa. Tällaisia me kaikki olemme, jos rehellisesti katsomme itseämme.

Vietin eilisaamun

Jukan seurassa, pari tuntia ainakin. Hän puhui minulle ja minä leivoin. Luukkaan tekstit olivat hänen puheittensa aihe. Ehkä sinäkin tunnet Norvannon Jukan, joka selittää koko Raamatun ja opettaa sitä radiossa? Itse kuuntelen netin kautta kyseisiä opetuksia. Aika kului sutjakasti samalla kun kaulitsin piirakoita, letitin pitkoja ja pistelin rieskoja paistokuntoon.

Leipominen

on kyllä hauskaa, mutta vääntää piti, että viitsin aloittaa. Leipomisen jälkeen imuroin pikaisesti ja lähdin naistenpäiville. Päätin käydä pienellä lenkillä sen jälkeen ja vein lähtiessäni naapurille pullaa. Meninkin heille kylään, kun kutsuttiin. Mukava oli, kun menin. Pappa sanoi ovella, että tule nyt sisälle, kun et nykyään koskaan enää käy. Olin toista tuntia, kun molemmat puhuivat sydämensä kyllyydestä ja meillä oli niin rattoisaa ja nauroimme paljon omille jutuillemme. Minulla on tosi ihanat, rakkaat naapurit!

Kävin kyllä

lenkillä kyläilyn jälkeen, mutta ikkunoiden pesua en jaksanut enää aloittaa. Jääköön myöhempään. Kävin sen sijaan leikkaamassa kolme omenapuutamme. Kolmasosan voi leikata, ettei puu kärsi. Ei aavistustakaan, leikkasinko puut oikein, mutta se nähdään sitten, kun kasvukausi alkaa.

Illalla vielä saunoin ja

niin oli päivä putkessa ja nukutti sopivasti. Pidän kovasti kodistani, pihapiiristä ja naapureista.

Viime viikko

oli työteliäs ja antoisa. Perjantain perhekahvilassa pidin lauluhetken lapsille, luin ja leikin barbeilla, pidin vauvaa sylissä ja innostin lapsosia pukemaan itse ulkovaatteita. Välillä kävin hammaslääkärissä aukomassa suuta. Nyt on juurihoitohammas kunnossa, mutta viereisestä hampaasta löytyi reikä, joten ensi kuussa kulku käy sinne jälleen.

Loppuviikolla aloin käydä

avannolla aamulla ennen työhön menoa, sillä aamut ovat raikkaita ja kauniita. Kun päivä vanhenee, raikkaus häviää ja itsekin väsähdän. Arin luona olin perjantaina. Tänään siellä käynee pastorimme, kun hän tulee messua pitämään Mikaeliin Kirjastonkatu 5:een. Itselläni on pyhäkouluvuoro. Seuraava kanttorivuoroni on vasta toukokuussa, sillä onneksi meillä on vielä toinenkin soittaja tällä hetkellä. Tai on kolmaskin, mutta hän on jo iäkäs ja haluaa soittaa vain, jos ei kukaan muu ennätä mitenkään.

Espanjantunnit

olen ikäväkseni joutunut lopettamaan maaliskuussa, kun aloitin työkokeilun. Päivällä en päässyt tunnille, iltatunnin aikaan minulla on ollut lapsenlapsi hoidossani. Eivätkä voimani riitä siihen, että joka päivä pitäisi lukea sanoja ja takoa niitä paksuun kallooni, jossa ne eivät tahdo pysyä. Ehkä jatkan opiskelua myöhemmin, sen näkee sitten.

Jim Elliot

kirjoitti vaimolleen usein kirjeitä sekä paljon päiväkirjaa. Niistä ja Jimin perheelleen lähettämistä kirjeistä Elisabeth Elliot kirjoitti kirjan sen jälkeen, kun auca-intiaanit tappoivat Jimin ja tämän neljä toveria. Vaikuttaa siltä, että Jim oli täysin valmis kuolemaan ja hänen mottonsa oli:

Ei se ole mieletön, joka antaa pois sen, mitä ei voi pitää, voittaakseen sen, mitä ilman ei voi olla.

Avioparin erossa olemisesta Jim kirjoittaa vaimolleen:

Emmehän me sitä paitsi ole menettäneet mitään. Me voimme kyllä kuvitella, millaista olisi jakaa elämän kohtalot keskenämme, ja koemme tappion tunteita, kun joudumme kokemaan ne yksin. Mutta älkäämme unohtako, että me vain kuvittelemme nuo tappion tunteet. Minä kuvittelen, miten riemullista olisi työskennellä yhdessä, mutta eihän sen tarvitse himmentää sitä tosiasiaa, että saan tehdä työtä yksin.

Meillä ei ole lainkaan syytä ajatella Jumalasta, että Hän aivan kuin tahtoisi ryöstää meiltä jotain - mitä meillä ei oikeastaan olekaan. Ja edelleen: ne asiat, jotka kuuluvat meille, ovat Jumalan meille lahjoittamia, todella hyviä ja rikkaaksi tekeviä. Älkäämme antako kaipuumme riistää meiltä meidän elämäniloamme. - Elliot: Kaikkivaltiaan varjossa, s. 185

Nuo sanat ovat kuin suoraan minullekin kirjoitettuja ja sellasena ne otankin. Kiitos Jumalalle hyvistä kirjoista, joita hänen omansa ovat vuosisatojen aikana kirjoittaneet. Niistä mekin saamme rohkaisua, toivoa ja iloa omaan elämäämme. Ja kiitos tietysti ennen kaikkea Raamatusta.

Iloa sinullekin, arvoisa lukijani!