28.02.2015 - Paras aika vuodesta?

Taidankin pitää eniten juuri tästä vuodenajasta. Minun harrastuksiini sopii mainiosti muutaman asteen lämpötila ja jäättömät kävelytiet. En kaipaa hellettä enkä kovaa auringonpaistetta, saan päänsärkyä kirkkaista valoista.

Nyt ei edes tarvitse vielä kuopsuttaa kukkapenkkiä, vaikka pidänkin siitä hommasta. Mutta kun minulla menee aina överiksi! Kaikesta hauskastakin tahtoo tulla kova työ.

Ei ole kaukana minustakaani se isäni sana, jonka hän kerran lausahti äidille. He olivat olleet puita pinoamassa mökillä, kaksi eläkeläistä. Äiti oli ehdottanut saunan lämmitystä hikisen työn päätteeksi, mutta sepä ei isälle passannut. "Sinulla ne on aina nuo huvitukset mielessä!"

Kyllä me olemme tuolle nauraneet jälkeen päin monta kertaa, sillä se kuvaa hyvin työn raskaan raatajaa, joka ei lepoa suo itselleen eikä mielellään muillekaan. Voi meitä, miten me olemmekaan kaikki tavalla tai toisella laittaneet itsemme ahtaalle!

Leivoin leipää

pitkän kaavan mukaan. Taikinan nostatuksen aloitin eilen, nyt ovat leivät uunissa.

Leipätaikina

kupli kovasti ja kohosi komeasti. Keksin laittaa taikinatiinun tuolille osittain lämpimän patterin päälle. Siinä se on lämpimässä muhinut eilisestä asti. Jauhoja vain olen lisäillyt, vatkannut ja vaivannut.

Ohessa päätin tekaista herkullisen pullavuokan, sillä lapsuudenystäväni ovat tulossa huomenna kylään.

Möhöläsit,

sanoisi veljeni. Sirottelin reippaasti sokeria taikinaan ennen kuin rullasin sen. Oho, se olikin suolapurkki. Nopeasti märällä talouspaperilla taikinan pintaa taputtelemaan ja sokeria tilalle roiskimaan. Saa nähdä, miltä sekin sitten maistuu. Hyvältä näyttää ennen kuin ehdin sen mahdollisesti uunissa pilata.

Vohveleita 

olin paistamassa eilisiltana nuorille. Sehän on helppoa ja hauskaa, eikä siinä lopulta mennyt pariakaan tuntia, kun taikina jo loppui ja nuoret nuolivat tyytyväisinä näppejään. Voinpa kenties mennä vastakin. Kotona huomasin, että olin vohkinut Vaeltavat vanhemmat -liivin mukaani kotiin. Huokaus.

Savilinnun sukua

on Eira Pättikankaan eräs romaani. Olipa siinä romanttinen loppu, tuli oma nuoruus mieleen, vaikka kirja kertoo noin sadan vuoden takaista tarinaa.

Talon perinyt, emäntänä toimiva kasvattitytär kieltäytyi viime hetkellä ottamasta naapurin raavasta nuorukaista miehekseen ja yksin hän sai sitten selvitä monta vuotta pitämässä taloa pystyssä miten taisi. Nuori mies lähti Vaasahan töihin.

Vuosien jälkeen nuoret tapasivat vähän sattumoisin, eivät olleet toisiaan unohtaneet. Mies tuli uurestansa kosimahan puhemiehen kanssa. Trilloilla nuoret miehet karahuttivat tuvan etehen ja puhemies emännälle sulhasta kehumahan.

Sulhasmies vei jo edellisellä kerralla antamansa sormuksen, liinat, korvakorut ja kaulakellon pöyrälle uurestansa. Ja nuori emäntä meni ja pisti sormuksen sormehensa. "Mä niin pelekäsin, jotta sää et enää tuu kihilojas tarijuamahan", sanoo morsian ujosti. - "Enhän mää ketään toista olis kelepuuttanu", rehvastelee sulhanen jo itsevarmana ja siihen kirja loppuikin. Paitsi että häitä luvattihin tanssia komiasti ja isot pirot pitää. Ja taas huokailua täällä päässä.

Virsi loppuhun,

 sillä niitä olen soitellut uunia vahtiessani. Kun saan nisun uunista, lähden saunaan. Raamattupiirissä veisailimme eilen mm. virttä 318, ja se minua niin hoitaa ja puhuttelee:

Ole Theodor Moe 1904. Suom. Aune Krohn 1928. Uud. Anna-Maija Raittila virsikirjaan 1986.

Hyvää pyhänaikaa, arvoisa lukijani!