13.02.2015 - Tampereella lenkkeilty!

Eilen heräsin viiden maissa. Ehdin syödä puurot ja juoda kahvit. Reppu selkään, pieni käsilaukku käteen ja postin kautta asemalle ja nokka kohti Tamperetta.

Reitti pojan luo oli selvä. Vastahan vuosi sitten siellä kävin. Toisin sanoen tomppeloin, kun lähdin uudella (minulle uudella) autollani päinvastaiseen suuntaan kuin poika oli neuvonut. Ja moneen kertaan vielä. Sitä en viitsi edes ajatella, niin kamalaa se oli oikeastikin. Olin aivan paniikissa. Ihme, että ollenkaan selvisin kotiin. Muutamaa kuukautta aiemmin olin tyttäreni kanssa kolarissa ja siitä jäi autokammo, joka ei ole vieläkään täysin ohi.

Kolme kilometriä pojan luo on Tampereen asemalta. Helppo nakki, radan viertä vaan ja pitkin suoraa katua. Yliopiston kohdalla muistin, että tuttu paikka. Tuollahan olin kerran Israel-marssin yhteydessäkin, ja tietysti aina pojan luo mennessäni, hehkutin mielessäni.

Hautausmaan kohdalla alkoivat hälytyskellot soida. Eivät sentään kuolinkellot ainakaan minun kohdallani vielä, mutta havaitsin, että on aika kaivaa kännykkä esiin ja varmistaa sijainti. Joo, täyskäännös ja reilu kilometri takaisin päin, niin pääset taas kartalle, poika neuvoi.

Itseluottamukseni horjui vain hiukan. Miksi muuttelevat näitä kaupunkien rakennuksia ja hautausmaita ties minne? Kuka näistä selvän ottaa. Sittenpä näkevät, kun turistit kaikkoavat, kun eivät löydä yksinkertaisiinkaan paikkoihin. Kuten lastensa koteihin.

Viitisen kilometriä kiidettyäni pääsin tavoitteeseeni, mutta matka jatkui pojan kanssa kahviteltuani.

Treffit kaupungilla

Tuulan kanssa. Menimme syömään hänen tietämäänsä kivaan ruokapaikkaan. Otimme päivän annoksen, borssikeittoa, josta minulla oli traumoja, mutta joka osoittautui mainioksi valinnaksi.

Tässä borssikeitossa oli nakkejakin! Ja smetanaa tietysti. Syömisen lomassa vaihdoimme kuulumisia. Viimeksi tapasimme myös Tampereella ensimmäistä kertaa silloin.

Kiitos, Tuula seurastasi! Kiitos jakamisesta, puolin ja toisin!

Jatkoimme matkaa,

mutta sitä ennen rukoilimme kadun kulmassa, ihmisvilinässä. Viereisellä kadulla abit heiluttivat käsiään kuorma-auton lavalla ja heillä oli yhtä hilpeää kuin itsellämme muinoin, pian 40 vuotta sitten - voi kauhistus, miten nopeasti aika kuluu!

Tunnen vain vähän

Tamperetta, mutta kirjaston tiedän ja muutaman kirpparin. Nyt suuntasin jälkimmäisiin. Yhden tuotteen löysin: Kari Uusikylän Naislahjakkuus - kirjan, jonka olen ostanut tyttärelle taannoin. Itse luin tietysti ensin.

Tämänkin luen itse ensin ja sitten annan veljentyttärille. Minusta se on rohkaiseva ja hyvä kirja. Jokaisella on omat lahjansa. Kaikki eivät ole lukijoita, toiset eivät tekijöitä, mutta ihan jokainen on jossakin lahjakas.

Samasta asiasta kertoo erinomainen hengellinen kirja Mayn poika, jota suosittelen myös sydämellisesti.

Löntystelin

sitten ympäri Tamperetta. Siis edes takaisin pääkatua, etten eksy enempää kuin jo olin hukassa. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten pääsen pojan luo takaisin, mutta en surrut sitä. Olinhan kaupunkiin kävellessänikin kysynyt tietä kolmesti ja osannut perille. Tosin aika kehnoja neuvoja minulle annettiin. Itse olisin osannut kyllä neuvoa selkeämmin. Ainakin sen jälkeen, kun vähitellen alkoi kirkastua, missä olen.

Vahingossa osasin kadulle, joka vei oikeille nurkille. Lopulta olin kävellyt yli 13 km päivän mittaan ja se alkoi tuntua jaloissa. Mittasin kävelymatkan Teron avustuksella gmaps.pedometer -sivulta. (Lunttasin osoitteen sudokun reunasta, johon olin sen kirjoittanut, sillä arvasin, että unohdan noin vaikean nimen.)

Kartta vaikutti olevan väärin päin, ja Tero sai vakuutella hermostukseen asti, että saimme mitatuksi tuon nurin-narin-kaupungin. Serkut sanoivat, että heidän äidillään on samoja hahmotusongelmia kuin minulla. Siis kyse on sukuviasta, ei ikiomasta.

Makaroonilaatikko

taitaa olla meidän lasten bravuurinumero ja hyvää se onkin. Sitä Tero teki meille. Hänen vaimonsahan on kevään työharjoittelussa Vaasassa; molemmat tekevät lopputöitään ja ahkeroivat kovasti, että valmistuisivat ammatteihinsa kesäksi.

Kun Tero lähti liitokiekkotreeneihin, minä jäin kutomaan ja katsomaan filmiä ja lämmitin saunan. Siis väänsin nappia pari senttiä.

Tänään

palasin kotiin ja menin suoraan raamattupiiriin junalta. Sieltä ei tee mieli olla pois, se on hoitava ja rohkaiseva tapahtuma, jossa keskustelemme Ilosanomapiirin kysymysten pohjalta. Tänään aiheena oli Matt 25:31-46, jossa Paimen erottelee vuohet lampaista. Puhutteleva kohta, paljon keskustelua aihe tuotti.

Kotiin tultuani soitin äidille, menin saunaan ja sitten lukijoilleni kirjoittamaan. Pitäähän minun itsenikin päästä päiväjärjestykseen ja selville päivieni kulusta.

"Miehet puhuvat, kun tietävät, mitä heillä on sanottavaa. Naiset puhuvat, että tietäisivät, mitä heillä on sanottavaa", on joku sanonut osuvasti. No, minä teen sen kirjoittaen.

Soittelin sairaalaan

eilen, kun Sauliz oli Arin luona käymässä, että saimme puhella. Huomenna menen Arin luo.

Hyvää ystävänpäivää, arvoisa lukijani, huomenna lauantaina ja joka päivä! Herra siunatkoon sinua!