27.10.2014 - Uusi aamu, uudet tuulet!

Koko yön myrskysi. Heräsin monta kertaa, sillä tuuli vinkui vuoteen päädyssä olevan ikkunan raoista. Vasta aamulla keksin oivan konstin. Hain maalarinteippiä ja teippasin vuotavan ikkunan pielet. Johan loppui vinkuna ja vonkuna!

Tänä aamuna taas uudet voimat:

Herra, jo aamulla kuulet ääneni. Aamun hetkellä tuon sinulle pyyntöni. Ja odotan vastaustasi.

Kun Ari saa kuumeen,

minulle tulee nykyisin lamaantunut, tylsä, ärsyyntynyt, kyyninen ja kaikkea tuota sisältävä olo. En jaksa enää säikähtää tai hermostua. Ryhdyn vaan tekemään ristikkoa, kuuntelen toisella korvalla Raamattua, jonka laitan kuulumaan. Tartun imuun, jos Ari yhtään rohisee tai yskii. Vaihdan kylmää käärettä hänen otsalleen, käännän tyynyä.

Eilen taas Arin kädet olivat kylmät kuten jalkaterätkin, vaikka mies muuten hehkui. Niinpä laitoin villasukat käsiin ja peiton jalkojen ympärille, paidan sivuun kuumalta iholta, että lämpö haihtuisi.

Sitä ihmettelen, että hoitajien mielestä pitäisi vain "viilentää". He eivät näytä olevan samaa mieltä siitä, että kylmät kädet pitää lämmittää. Minun maalainen maalaisjärkeni sanoo, että niin pitää tehdä. Eihän kylmistä käsistä mitään lämpöä haihdu eikä saisi haihtua enää yhtään lisää.

Toinen jalkaterä lämpenikin viltin sisällä ja poistin viltin, mutta sukat jätit käsiin ennen kuin lähdin kotiin. Ari jäi nukkumaan.

Soitin myöhemmin ja taas aamulla, kun heräsin puoli kuudelta. Lämpö oli laskenut, oli normaali. Ari oli nukkunut yön hyvin ja yskimättä. No, se ei tarkoita sitä, etteikö lima kerry keuhkoihin ja kuume nouse uudestaan. Olen skeptinen, vaikka samalla iloinen, että kuume lähti. Se ei välttämättä lähde, vaikka mitä tehtäisi.

Olen väsynyt

kuoleman läheisyyteen. Vaikka se on meitä jokaista koko ajan yhtä lähellä, vain askeleen päässä, niin sitten kun sen ikään kuin vaanii yhden ihmisen vierellä monta vuosikymmentä, siihen ei enää tiedä, miten suhtautuisi.

Yritän olla kuin se ei vaikuttaisi minuun mitenkään. Tiedän ja uskon, että Arin voi käydä vain hyvin. Sehän on tosiasia uskovan ihmisen elämässä. Eläessään hän kulkee kohti Jumalan taivasta, sillä hän kulkee Jeesuksen seurassa, käsi hänen kädessään.

Jos ja kun hän kuolee, ennemmin tai myöhemmin, näkymätön muuttuu todelliseksi ja se iankaikkinen elämä, mitä uskova elää jo maan päällä, jatkuu saumattomasti, välissä vain askel ajallisesta iankaikkiseen.

Ei siis mitään hätää.

Mutta koska olemme ihmisiä, asia ei ole yksiselitteinen.

Toisaalta hävettää,

sillä viime yönä tai eilen illalla oli jälleen tapahtunut onnettomuus, jossa äiti ja kolme lasta kuolivat, siirtyivät ajasta pois, Jumala tietää mihin. Ja miten puoliso sen kestää ja ottaa, senkin Jumala tietää. Joten minun pitäisi vain olla kiitollinen, että olemme Arin kanssa Jumalan kaikkitietävässä ja kaikkivaltiaassa kädessä ja hoidossa.

Ja tänään taas elämä

voittaa. Nukutun yön ja Arin kuumeettoman yön jälkeen päivän koitto tuntuu kohtuullisen normaalilta.

Viikonloppuna kävi

juniori vaimoineen. Ensi viikonloppuna tulee esikoisen perhe pyörähtämään. Hyvin vähän tuota jälkikasvua tapaan, kun heillä on puolisonsa ja perheensä, työnsä ja opiskelunsa vielä nuorimmilla.

En voi enkä halua tunkea heidän perheisiinsä, heidän pitää elää omaa elämäänsä ja muodostaa omat perheen sisäiset tapansa. Ei siinä anoppia kaivata eikä äitiä ikävöidä. Se on vaan tosiasia, ei tarvitse kuin muistaa omaa nuoren avioliittonsa alkua.

Nuorilla on oma elämänsä ja minun on hankittava itselleni oma. En voi elää nuorten kautta, vaikka kuinka olen yksin ja Ari sairaalassa. On keksittävä itselleni asioita, joista saan iloa ja voimaa. Ja onhan niitä.

Sairaus on tabu

siinä mielessä, että kun sitä jatkuu tarpeeksi kauan, siitä ei kukaan halua kuulla enää. Itse en ainakaan haluaisi siitä oikein kertoakaan. Hävettää lähes, että on aina vaan tätä sairautta ja sairautta. Poikkeuksen tekevät vain kuumeiset koukkaukset, joilla niilläkään ei ole uutisarvoa, kun niitä on jatkunut 30 vuotta. Toisaalta ainut vaihtelu ovat juuri nuo poikkeamat huonoon suuntaan, joten ne tavallaan piristävät minua. On jokin elämän liikahdus, vaikka mustan huumorin puolelle meneekin.

Tänään tällaisia

synkähköjä mietteitä. Mutta turhaan minä näitä sivuja kirjoittelen, jos kirjoitan vaan, että hyvin menee. Ihan kivaa. On niin onnistunutta ja hurskasta tämä minun elämäni, että ihan vaan naurattaa... Kun se ei ole sitä. Surettaa päin vastoin oma surkeus ja tyytymättömyys. On yksinäistä ja mänttiä. Enkä oikein tiedä, ketä siitä syyttäisin, kun oikein viha leiskahtaa. Itseäni, Aria, lapsia vai - Jumalaa. Ja kuitenkin tiedän, ettei tässä ole kyse kenenkään syyllisyydestä. Emme kukaan ole valinneet tätä osaa, vaan se on meille annettu Jumalan suunnitelman kautta. Lopputulos on oleva hyvä, vaikka vaellus on vaivaista.

Viimeiseen osoitteeseen pyrin joka tapauksessa suuntaamaan tunteeni psalmistan tavoin, Psalmi 73:

Kuinka hyvä onkaan Jumala Israelille, kuinka hyvä niille, joilla on vilpitön sydän!

 

2 Minä olin vähällä horjahtaa,
jalkani melkein pettivät.
3 Minä kadehdin jumalattomia,
kun näin heidän menestyvän.
4 Heillä ei ole ikinä vaivoja,
he ovat terveitä ja lihavia.
5 He eivät joudu raatamaan niin kuin muut ihmiset,
eikä heitä toisten tavoin kuriteta.
6 Sen tähden ylpeys koristaa heidän kaulaansa
ja väkivalta on viittana heidän yllään.
7 Pahuus pursuaa heidän sisimmästään,
heidän sydämensä on tulvillaan juonia.
8 He puhuvat ilkeästi ja pilkallisesti,
häikäilemättä he sortavat avutonta.
9 Heidän puheensa uhmaavat taivasta,
heidän sanansa eivät säästä mitään maan päällä.
10 Ja minun kansani kääntyy heidän puoleensa,
särpii suun täydeltä heidän sanojaan!
11 He sanovat: "Miten Jumala tämän saisi selville?
Ei Korkein mitään tiedä."
12 Sellaisia ovat jumalattomat, kaikessa rauhassa he kasvattavat mahtiaan.

 

13 Olenko turhaan pitänyt sydämeni puhtaana
ja käteni viattomina?
14 Minua kuritetaan kaiken päivää,
minä saan kärsiä joka aamu.
15 Jos sanoisin: "Noin minäkin tahdon puhua",
pettäisin ne, jotka ovat sinun lapsiasi, Jumala.
16 Minä mietin ja mietin ymmärtääkseni kaiken tämän,
mutta se oli minulle liian vaikeaa.
17 Viimein tulin Jumalan pyhäkköön ja tajusin, miten jumalattomien käy.

 

18 Sinä johdatat heidät liukkaalle polulle,
he putoavat pettävään kuoppaan.
19 Äkkiä he ovat joutuneet tuhoon,
heidän loppunsa on kauhea.
20 Herra, kun sinä nouset, he ovat pelkkää tyhjää, kuin unikuva, joka herätessä katoaa.

 

21 Sydämeni oli katkera,
sieluuni pisti.
22 Minä olin mieletön, ymmärrystä vailla,
olin kuin järjetön eläin sinun edessäsi.
23 Kuitenkin minä saan aina olla luonasi,
sinä pidät kädestäni kiinni.
24 Sinä johdatat minua tahtosi mukaan,
ja viimein sinä nostat minut kunniaan.
25 Taivaassa minulla on sinut,
sinä olet ainoa turvani maan päällä.
26 Vaikka ruumiini ja sieluni nääntyy, Jumala on kallioni, minun osani iankaikkisesti.

 

27 Ne, jotka luopuvat sinusta, menehtyvät.
Sinä tuhoat kaikki, jotka pettävät sinut.
28 Mutta minun onneni on olla lähellä Jumalaa, minä turvaan Herraan, Jumalaani, ja kerron kaikista hänen teoistaan.

Niin se on:

sinä olet ainoa turvani maan päällä, Jumala.

Herra siunatkoon sinua, arvoisa lukijani tänään, jos jaksoit tänne asti kahlata kanssani!

jk. Nyt aion lähteä lenkille!