17.02.2014 - Vauhdilla uuteen viikkoon!

Vähän vettä tihuutti, mutta muuten kelpo päivä.

Lepo viikonloppuna teki hyvää. Sekin oli oiva asia, ettei minulla ollutkaan etukäteen sovittua menoa tänä iltana. Ehdin pitää Petriä vieraana ruuan ja kahvin ajan, poiketa postissa ja kirpparilla töistä palattuani.

On niin tosi kiva mennä pyörällä töihin, kun on autokin pihassa! Vapaaehtoisuus on huomattavasti iloisempi juttu kuin pakollinen pyöräily. Kummallista.

Minulla oli muutama rukouspyyntö kirpparille mennessäni:
- vihreää, sinistä ja vaaleanpunaista puuvillalankaa
- eipä juuri muuta.

En ymmärrä, mihin vaaleanpunainen lanka lymysi, sillä sitä en löytänyt, muuta kylläkin. Vai olisiko minun pitänyt ottaa se iso vyyhti oranssia, ei olisi paljon maksanut sekään?

Sen sijaan löysin bonustuotteita:
-upean tarjottimen, oman näköiseni. Kuinka olen tullut toimeen ilman sitä?
-tupperwaren tiiviin mukin, jollaista olen monena päivänä toivonut itselleni. Olen antanut omani lapsilleni, itsekin tarvisin kahvimaitoa varten töihin. Nyt sen löysin; siistin, lähes käyttämättömän!
- helminauhan, jonka katkaisin oitis uusiokäyttöä varten: teen edelleen rintarosseja.

Työpäiväkin meni mainiosti. Mukavia asiakkaita, en tietääkseni möhlinyt erityisemmin. Ruokatunnilla nautin makoisista eväistä ja tein ristikkoa jalat tuolilla.

Työterapia onkin mitä parasta masennuksen hoitoon, sanoo Chambers kirjassaan Parhaani Hänelle:

"Enkeli ei antanut Elialle näkyä, ei selittänyt hänelle Kirjoituksia eikä tehnyt mitään ihmeellistä. Hän käski Eliaa tekemään mitä tavallisinta, nousta ja syödä.

"Ellemme ole koskaan olleet masentuneita, ei meidän pitäisi olla elossakaan; vain kristalli pysyy aina samanlaisena. Ihmisolento on altis masentumaan, emmehän muuten voisi haltioitua. - -"

Onkohan sitten niin, että mitä masentuneempi on välillä, sitä haltioituneempi on silloin, kun ei ole masentunut? Tämä tukisi minun kiikkulautateoriaani:
- joidenkin ihmisten elämänkeinu liikkuu hitaasti ja vakaasti, pientä liikettä
- toisten taas pomppii ylös, alas, hirmuisella vauhdilla tai jos ei vauhdilla, niin kuitenkin isoa rataa tehden. Lukija voi arvata, kumpaan kategoriaan minä kuulun!

Cowman rohkaisee meitä uskomaan, vaikka emme näe. Mehän haluaisimme todisteen rukouksen kuulemisesta, että voisimme uskoa. Mutta eihän sellainen ole uskoa vaan tietämistä!

"Tulemme näkemään, koska olemme uskoneet.
Ja tämä usko pitää meidät vahvoina kaikkein vaikeimmissakin tilanteissa silloinkin, kun kaikki näyttää olevan ristiriidassa Jumalan sanan kanssa.

"Minä totisesti uskon näkeväni Herran hyvyyden elävien maassa", psalmista 27:13.
-Virtoja erämaassa

Rohkeus säilyy, kun luottaa Herraan. Ikävä kyllä en voi kerskua sillä, että olisin koko ajan rohkea ja luottavainen. Hyvin usein keinulauta pompsauttaa minut syvälle maan sisään sen sijaan, että jalat jäisivät maan pinnalle. En aina jaksa luottaa siihen, mitä Jumala on Arille ja minulle puhunut. Liian usein kuuntelen käärmeen kähinää: "Onko Jumala todella sanonut?"

Viime aikoina rukoukseni Arin puolesta on saanut syvempää sisältöä:
rukoilen täydellistä paranemista ajatellen, että on Jumalan asia parantaa Ari maan päälle tai sitten suoraan taivaaseen. Kumpikin on yhtä mahdollista Jumalalle, molemmat mahdottomia ihmiselle.

Parastahan meille jokaiselle olisi päästä pikaisesti Herran luo, kuten Paavalikin sanoi. Hän totesi samalla, että kuitenkin ruumiissa viipyminen on tarpeellisempaa hänelle tilanteessa, jossa hän oli.

Näin on ollut myös minun, Arin ja sinun kohdalla, hyvä lukijani, kun vielä täällä elämässä keikumme!

Nyt on kuitenkin aika sulkea silmät ja jos Jumala suo, herätä uuteen armon päivään, tiistaihin, täynnä varmuutta siitä, että parhaat päivät ovat edessäpäin, ja taivas lähempänä kuin maanantaina!