03.01.2013 - Valo virkistää!

Aamulla oli mitä mahtavin valokuvaussää: pehmeä, paksu sumu alkoi kohota merestä taivaalle, aurinko nousi taivaanrannan takana. Korret kadunvarrella seinän vieressä olivat jään peitossa, kauniita.

Mutta kameraa ei ollut mukanani! Lähdin sitä kyllä ulko-ovelle päästyäni hakemaan, mutta ilmeisesti unohdin asian matkalla. Avasin verhot kamarista ja lähdin kiitämään. Myöhemmin huomasin, että kamera jäi kyydistä. Harmitti!

Mikä lie hidastus ollut päällä kirjoittamisen suhteen. Ehkäpä olen vapautunut kirjoittamisen "pakosta" ja kirjoitan vain, kun ehdin ja jaksan. Kirjoitusaikeita minulla on kyllä ollut.

Vuoteni on alkanut onnellisesti: uudenvuodenpäivänä olin avannolla ja uin muina miehinä portailta toisille. Tänään kävin toistamiseen. Huomasin selvästi, että "hylkeenrasva" nahkani alla on aktivoitunut: en palellut tänään ollenkaan.

Eikä eilinenkään päivä mennyt uimatta. Kävin uimahallissa, uin tuhat metriä ja olin puoli tuntia allasjumpassa! Tällainen minä olen: huijaan itseni tekemään melkein mitä vaan.

Päätin kokeilla perinteistä uimista vesijuoksun sijaan. Tapasin altaassa entisen kollegan, joka kiiti kuin hylje vedessä! Hänellä oli pikkuruiset uimalasit ja hän painoi päänsä veden alle uidessaan.

Minä kollegaa matkimaan. Hengittely tuntui sujuvan, uimalasit ostan seuraavalla kerralla. Sitten voin pitää silmiä auki vedessä. Täytyy vakoilla ensi kerralla, miten jotkut pääsevät niin nopeasti eteenpäin! Kuten tuo kollegakin: kun minä vasta potkaisin alkuvauhtia, hän oli jo puolivälissä allasta, joka sentään on 50 metriä pitkä.

Ehdin uida 400 metriä, ennen kuin vesijumppa alkoi. Se oli tehokasta ja mukavaa. Sen jälkeen ryhdyin uudestaan uimaan. Vetelin selälläni, kun oli tilaa ja rukoilin lystikseni. Nautin kovasti!

Siivosin tänään. Pesin lastin pyykkiä, puistelin mattoja, joitakin niistä. Vein varastoon joulutavaraa seinille roikkumaan, etteivät mahdolliset hiiret pääse niitä järsimään. Kannoin kirpparille pari kassia itselleni tarpeetonta roinaa. Palautin repullisen kirjoja kirjastoon enkä lainannut lisää.

Vaihdoin verhot makuuhuoneeseen, jouluvalot saivat lähteä, paitsi tähti tuvan ikkunalta ja enkelivalo tuvan seinältä. Punaiset liinat vaihdoin valkoisiin.

Sitten kun aurinko alkaa paahtaa, on verhot vaihdettava jälleen paksumpiin, etten paistu tuvassani.

On kevätolo. Joulunseutu on pimeintä, raskainta aikaa kaikesta ihanuudesta huolimatta. Heti sen jälkeen mieli virittyy kevääseen.

Arin luona olin eilen ja soitin hänelle tänään, kun Saude oli siellä. Ari voi kuumeettomasti ja näyttää hyväkuntoiselta. Limainen hän on jonkin verran, ja lima on edelleen punertavaa, mikä huolettaa minua. Herran huomaan jälleen tuo asia. Minä en voi mitään, mutta Hän voi.

Ystävä vieraili eilen luonani, itse poikkesin rakkaan, pitkäaikaisen esirukoilijani luona uudenvuodenpäivänä. Loppunuoriso lähti myös silloin, joten vapaus koitti vanhalle, noin leikkimielisesti sanottuna!

Sain hyppysiini Albert Schweitzerista kertovan mielenkiintoisen kirjasen. Löysin sen jokin aika sitten kirjaston vaihtopöydältä. Siinä on eräs ajatus hänestä, joka on ominainen myös minulle:

"Kun hän väsyy kirjoittamiseen, hän menee ulos aurinkoon rakennustöihin. Kun hän on lopen uupunut ruumiillisesta työstä, hän alkaa soittaa pianoa. Väsyessään siihen hän siirtyy jälleen kirjoituspöytänsä ääreen. Tämän vaihtelevan ohjelman ansiosta työ virkistää häntä sen sijaan että väsyttäisi." -Ystävyyden lahja, Erica Anderson.

Tänä aamuna kävin verikokeissa (kilpirauhasarvojen tarkistus) ja sää oli mitä mahtavin. Sen jälkeen oli lähdettävä vielä uimaan, että sain olla ulkona. Kävellessäni sain mielikuvan omasta elämästäni.

Näin kuin putken, kapean putken. Se piti sisältöään tiukalla eikä antanut sen pursuilla. Kun 50 vuotta oli mennyt, putki hävisi pois. Sisältö oli nyt vapaa ja se pursuili valtoimenaan ulos, vailla mitään rajoja tai reunoja.

Elämäni on ollut aika tiukassa kontrollissa erinäisistä elämääni liittyvistä syistä koko elämäni, mikä ei ole pelkästään huono asia. Nyt olen kohtalaisen vapaa. Ari on pärjännyt ilman minua paremmin kesästä lähtien. Ja varsinkin minä itse olen uskaltanut olla vahtimatta Aria enää haukan tavoin tänä aikana. Ainakin suurimman osan aikaa!

En vain tiedä, mikä minua vaivaa.

Vilkuilen Hiebertin kirjoittamaan kirjaa "Hyvää työtä - uutta työn mielekkyyttä etsimässä". En tosin ole jaksanut sitä lukea, mutta sieltä täältä olen ottanut lauseen, pari.

Hiebert kirjoittaa, että on kaksi asiaa työn suhteen, mitkä pitäisi löytää: ensiksikin se, mihin itsellä on lahjat ja kyvyt; toiseksi, mistä saisi sopivaa työtä sitä ajatellen. Hänen mielestään työn löytäminen on helppoa, kunhan vain tunnistaa omat lahjansa.

Itse ajattelen toisin omassa tilanteessani. Olen pitkin elämääni tehnyt muka tosi tärkeitä juttuja, mutta ne eivät ole saaneet oikein tuulta alleen. Jumala antoi raamattulauluja pitkät pötkyt. Lauloimmehan niitä lapsilauman kanssa, mutta sittenkin minulle jäi tunne, ettei niille ole sen jälkeen mitään käyttöä. Ei ehkä tarvitsekaan olla?!

Myös työtä lasten parissa olen tehnyt ja luullut olevani siinä hyväkin. Kuitenkin olen ajautunut rannalle siinäkin työssä.

Edelleen minulla on kovia luuloja osaamisistani, mutta en vaan löydä paikkaani. Sen lisäksi en tunnista ja tunne voimiani. En tiedä, miten tulee edetä. Joka toinen hetki olen uupunut, masentunut ja uni pakenee. Joka toinen päivä tuntuu, että kai minä jotain voisin tehdä.

En suinkaan tunne oloani toivottomaksi, vaikka vuodatankin sarkastisia huomautuksia elämän karuudesta ja kitkeryydestä. Ajallaan Jumala avaa oven jos toisenkin. Pysyttelen varikolla, kunnes kone on huollettu kuntoon.

Huomenna pääsen hengelliseen huoltoon. Odotan sitä innolla. Hyppään aamujunaan ja viivähdän pari yötä ystäväjoukon kera mäntymetsän keskellä honkamökissä. Rukoilemme, luemme Sanaa, saunomme ja syömme, tosin kevyesti vaan. Herra meitä jokaista siellä hoitakoon!

Toivotan siunattua loppiaisviikonloppua, arvoisa lukijani, loppiaisvirren 47 sanoin:

1.
Jeesus, kirkas tähteni,
aamunkoitto Jaakobista,
tahdon antaa lahjaksi,
mitä vain on antamista.
Kaikki armoa on vain.
Tahdon antaa mitä sain.

2.
Annan kiitosuhriksi
avunhuudon, katumuksen.
Annan kaikki puutteeni,
köyhän uskonrukouksen.
Armas Lapsi, kuulet sen,
itse vastaat aamenen.

3.
Uskon, lahjan kalleimman,
sinulta sai sydämeni.
Käyttöösi nyt luovutan,
Herra, kaikki jäseneni.
Pyhitä siis ruumiini
eläväksi uhriksi.

4.
Tuoksukoon nyt yli maan
mirha armon, lohdutuksen.
Lahjanasi, Lapsi, saan
elämääni uudistuksen.
Jeesus, auta uhraamaan
niin kuin viisaat itämaan.

5.
Kaiken luoja, valtias,
synnyit syntiuhriksemme.
Orjan muotoon, laupias,
tahdoit jäädä keskellemme.
Anna meidät maailmaan
lahjojasi jakamaan.

Säk. 1?4 Erdmann Neumeister 1716. Suom. Elias Lönnrot 1874. Virsikirjaan 1886. Uud. ja säk. 5 komitea 1937, 1984.