02.12.2012 - Herran hoidosta kiittäkäämme, kun hän taivasta varten kasvattaa

Pyhäilta, ensimmäinen adventti.

Kylkiluita juimii surkeasti, kun on pakko yskiä, mutta onneksi tauti tuntuu helpottavan muuten. Mutta kylkiluuvaivat eivät toki estä huonekalujen raahailua.

Tänään oli muka saatava punainen sohva keskilattialta ikkunanviereen, joten siirsin sen. Tekniikkalaji, joten ei se luita rieponut. Pöytä vastaavasti eri paikkaan ja toinen matto pois.

Nyt on tilaa keskilattialla runsain määrin lapsosten leikkiä piirileikkiä. Ei taida löytyä leikkijöitä, mutta onpahan teoriassa ainakin mahdollista ilakoida.

Menneellä viikolla en siivonnut ollenkaan, mutta ensi viikolla sitä on tehtävä. Jouluvalot ovat suloisia kuten kynttilätkin, mutta siivouskin on välttämätöntä.

Olin lupautunut aiemmin kahvinkeittäjäksi Luther-säätiön messuun, joten menimme Amyn kanssa ja homma hoitui kuin rasvattu. Porukkaa oli messussa nelisenkymmentä, kahvillekin tuli suurin osa. Annoimme pastorille joululahjan, sillä kahden viikon kuluttua messun toimittaa Ville Huuskonen Markus Pöyryn sijaan.

Markus valotti Jeesuksen ratsastusta Jerusalemiin saarnassaan. Miksi Jeesus yhtäkkiä salli ihmisten kertovat ihmeteoista ja kohtelevan häntä kuninkaana, kun sitä ennen hän aina kielsi kertomasta, mitä hän oli ihmisille tehnyt?

Syy oli siinä, että Jeesus ei halunnut ihmisten alkavan juosta ihmeiden perässä. Nyt sen sijaan Jeesuksella oli edessään ristinkuolema. Hänet kruunattaisiin piikkikruunulla ristille, ei kuninkaan viittaa kantaen, vaan alastomana meidän syntejämme kantaen.

Kun paranemme lääkkeiden, lääkärien, ruokavalion tai muun avulla, se kaikki on Jeesuksen työtä. Hän ikään kuin kätkeytyy noiden apujen taakse, kuten hän aikoinaan ihmisiä parannettuaan hävisi ihmisjoukkoihin.

Jeesus on kuningas, jonka tehtävä oli kantaa syntimme ja sovittaa ne Jumalan kanssa, että me pelastumme ja parannumme ikuisesti. Meidän ei tule ihastua paranemisihmeitä tekevään Jeesukseen, vaan ristin Herraan, uhrikaritsaan meidän puolestamme.

Äitini luki hiljattain Arvid Järnefeltin teoksen Vanhempieni tarina, tai jokin sen tapainen nimi kirjalla on. Äiti puhui kirjasta jatkuvasti puhelimessa, niin että lopulta minäkin hain sen kirjastosta.

Teos on aivan ihastuttava! Siinä on noin 700 sivua, joten mikään pikku eepos se ei ole. Mutta kerronta on soljuvaa ja hyvin mielenkiintoista. Suosittelen joulun ajan lukemiseksi.

Siunattua joulun odotusta, adventin aikaa, jokaiselle lukijalleni Hoosiannan sanoin!

Hoosianna, Daavidin Poika,
kiitetty olkoon hän!
Kiitetty Daavidin Poika,
joka tulee Herran nimeen.
Hoosianna, hoosianna,
hoosianna, hoosianna!
Kiitetty Daavidin Poika,
joka tulee Herran nimeen.

Matt. 21:9 pohjalta. Suom. 1871. Virsikirjaan 1986