13.09.2012 - Sinun uskollisuutesi ympäröi sinua, Jumala!

Sateeton päivä, raitis ja aika kova tuuli. Otsikko Psalmista 89:9:stä.

Pikkuinen Sara ilahdutti aamupäivääni läsnäolollaan. Pelasimme dominoa ja hän hoiti nuket ja nallet kuntoon. Jokaisen keuhkot pikkulääkäri kuunteli ja antoi lääkettä. Palapelit tulivat moneen kertaan tehdyksi, monta kirjaa luetuksi, keinu keinutuksi ja hiekkakakut tehdyksi.

Tein eilen löydön. Kun pääsin alamaistani nousemaan pyöräni selkään, viiletin uimaan, kirjastoon ja kirpparille. Sieltä bongasin ihanat punaiset pellavahousut. Olivat erittäin suurta kokoa, joten näin heti mahdollisuuteni: tästä tulee hieno paituli!

Sitä sitten värkkäsin eilisillan, sitä paitulia. Purin saumoja, yhdistelin lahkeita hihoiksi. Saa nähdä, tuleeko siitä paita vai tuleeko sittenkin vain hattu.

Olin eilisiltana allasjumpassa, MS-yhdistyksen omassa. Kolme varttia pompin altaassa muiden mukana, vaikken nähnyt paljon mitään ilman laseja enkä kuullut ohjeita. Mutta tihrustelin silmilläni ja heilutin kroppaani samaan tyyliin kuin jumppari altaan reunalla ja hyvin sujui.

Saran lähdön jälkeen tunsin kurkkukipua. Iltani on mennyt levätessä. Venytysjumppaan menosta ei tullut mitään. Hain kaupasta iltasella kurkkupastilleja ja jäätelöä. Kerrankin ostin karkkeja, ja vieläpä päällystettyjä. Oion huolella jokaisen paperin.

Joku lukijoistani kenties muistaa, tai on saattanut lukea kirjastani, mitä kirjoitan avantoon uppoamisesta. Sikäli kuin kirjani sisältää sen tekstin, en muista. En tarkoita nyt avantouintiani, vaikka itse asiassa harrastan kahdenlaista avantoilua, kun tarkemmin ajattelin.

Toinen on tämä perinteinen avantouinti: uin kylmässä vedessä talvisin, kesät vähän lämpimämmässä.

Toinen avantolajini on se, kun yritän olla molskahtamatta sulaan veteen. Siellä avannossa pyristelee minun rakas, sairas omaiseni, puolisoni. Olen syvällä rintaäänellä hokenut, että sen, joka on lähellä vakavasti sairasta ihmistä, on pidettävä huoli, ettei itse uppoa: siitä ei ole mitään hyötyä avantoon joutuneelle.

Näen itseni mahallani jäätiköllä pitämässä riukua tai suksisauvaa Arille, että hän pysyisi pinnalla ja kestäisi uppoamatta. Olen nämä vuodet, jopa vuosikymmenet, tukeutunut ammattiauttajiin, ystäviin, sukulaisiin, naapureihin ja seurakuntaan kaikin voimin, etten putoaisi itse avantoon.

Niin käy jokaiselle omaishoitajalle ennen pitkää: moni kuolee ennen avannossa olevaa (ymmärtänet vertauksen? Kerro, jos et ymmärrä!) sairasta läheistään, kun uupuu loppuun ja aikaa kuluu vuosia tai kymmeniä vuosia.

Itse olen räpistellyt rähmälläni liian kauan. Huomaan, että jää on täysin haurastunut allani. Kohta olen itse avannossa, ellen peräänny!

Olen jo alkanut perääntymiseni. Ymmärrän, ettei Ari nouse omasta avannostaan, vaikka minä tekisin mitä: oma vajoamiseni sinne ei nosta häntä ylös. Luultavasti vain päinvastoin.

Niinpä minun on pakko vetäytyä, perääntyä ja luottaa edelleen aina vaan Jumalaan. Pelko siitä, että hylkäisin Arin ottamalla välimatkaa, on ollut kipeä. Mutta pakki on ainoa mahdollinen vaihde tässä tilanteessa, kun oma terveyteni alkaa rapista kuin munankuori tipun pyrkiessä ulos.

"Minä en sinua hylkää, enkä minä sinua jätä", lupaa Jumala sekä minulle että Arille. Olen saanut jo nähdä monen monta kertaa sen. Ari on ollut aivan mainiossa kunnossa, vaikka olen pitänyt viikon, parin väliä vierailujeni välillä. On minun aika uupua, aika kerätä voimia, aika kohdata omia kipukohtiani.

Suhteellisuudentajuni on heittänyt häränpyllyä näiden 30 vuoden aikana. Olen hoitanut lapset ja Arin, joka on ollut jatkuvasti sairaampi kuin minä, oli oma tilanteeni mikä hyvänsä. Johan siinä menee kyky tajuta oma tilanteensa!

Nyt sitten opettelen sitä. Elämä tuntuu ihan hyvältä, jokin uusi polku on alkamassa tai jo alkanut. Edelleen kuljemme Arin kanssa yhdessä, mutta aina vaan Jumala tahtoo viedä teitämme eri suuntiin. Miten pitkälle, taivaaseen astiko? En tiedä. Sen vain tiedän: Jumala sanoo viimeisen sanan. Hänellä on kaikki valta kaikkiin minua ja Aria koskeviin asioihimme.

Muutama päivä sitten tuli kuluneeksi 34 vuotta siitä, kun tapasimme Arin kanssa ensi kerran. Kolme ja puoli vuotta sen jälkeen Ari oli ensi kerran tutkittavana: hän ei voinut hyvin, jotain oli pahasti pielessä.

Vuodet ovat vierineet, rakkautta on riittänyt, mutta se kaikki on tullut Jumalalta ja on lahjaa edelleen.

Tasan 30 vuotta sitten Ari oli kanssani sairaalassa. Olin synnyttämässä esikoistamme, joka syntyi tulevana yönä puoli kolmen aikaan. Minusta tuli äiti, Arista isä.

Monin syvällisin ajatuksin tervehdin sinua, arvoisa lukijani, tänä iltana!

jk. Alakuvan puut ovat minun istuttamiani. Maa oli kovaa, sain erään Aunen vieraaksi ja hän tuli junttaamaan puut maahan minulle kaveriksi.

Näin on elämäni kulunut: kovaa maaperää olen kaivanut, moni on tavalla ja toisella auttanut!

Nyt näen jo jotain työn hedelmiä! Tämä koivu on kuin vertauskuva siitä.