19.12.2011 - Anna kunnia Jumalalle!

Vesikeli, lumi melkein tiessään. Illasta alkoi kai pakastaa, kun oli vähän liukasta.

Mielessäni oli aamulla uimareissun aikana voimakkaasti eräs Raamatun kertomus. Jeesus paransi sokean miehen, mutta sitä fariseusten oli mahdotonta sulattaa. "Anna kunnia Jumalalle", he hiillostivat parantunutta miestä: kerro koko totuus, miten asia oikein tapahtui.

Ihmeitä tapahtuu jatkuvasti ympärillämme, niin ihmisille kuin luonnossa. Toiset näkevät ihmeet, toiset eivät. Jotkut antavat parantumisestaan kunnian Jumalalle, toisille se on sattumaa.

Kunnia kuuluu kaikesta hyvästä Jumalalle. Sattumia ei ole ainakaan Jumalan lasten maailmassa, ne eivät kuulu taivaan piirustuksiin, sanoo Hilja Aaltonen, yli 100-vuotias evankelista.

Annammeko me kunnian Jumalalle, vai kiellämmekö sen häneltä? Pidämmekö itsellämme kenties kunnian onnistuneista kaupoista, löytyneistä pulloista tai kolarilta välttymiseltä?

Kun ajan pyörällä ja on vastatuuli, ajaminen on työlästä. Mutta kun ajan myötätuuleen ja kiidän lujaa, luulen, että minulla on huippukunto! Näin helposti oma nokka nousee.

Tuskin olin aamull herännyt, kun marssin kauppaan hiivaa ja siirappia ostamaan. Limput nousemaan ja itse uimaan. Palatessa limput uuniin. Jätin ne jälkilämpöön vielä muhimaan, sillä minun piti ehtiä ennen yhtä sairaalaan lauluhetkeä pitämään.

Matkalla näin Petrin työpaikan takana tupakalla. Kerrankin bongasin hänet, kun menin Arin luo. Vaihdoimme kuulumisia. Olen varma, että jos itse olisin ruvennut jonain heikkona hetkenä tupakoimaan, en pääsisi siitä irti. Kiitos siitäkin Jumalalle, etten ryhtynyt moiseen aikoinaan.

Ari oli valmiiksi tuolissaan ja niin me kiidimme baanalle. Siis hissiin ja käytäviä pitkin erääseen isoon väliaikaistilaan, jossa lauluhetkiä ja muita konsertteja pidetään kevääseen asti. Kumma kyllä osasin sairaalan toiselle laidalle eksymättä. Vasta paluumatkalle ajelin hissillä väärään paikkaan. Ehdin jo luulla osaavani sen homman. Ehkä ensi kerralla onnistun!

Kolme varttia lauloin, laulatin ja rämpytin kitaraa, jota olin raahannut pyörätuolin kera mukanani pitkin käytäviä Arin huoneesta asti. Ari yski mahdottomasti ensimmäisen puoli tuntia. Pidin pausseja laulujen välillä ja kesken laulunkin joskus, kun kaivelin Arin suuta ja ympäröivää maastoa. Kerran Ari puraisi minua sormesta.

Kaiuttimista tuli kuulutus, että pian pihalla ammutaan, kun rakennustyöt ovat meneillään. Ari aloitti ilotulituksen ennen ammuntaa, sillä hän aivasteli lähes kymmenen kertaa peräkkäin. Miten joku osaa aivastaa niin monesti? Minä pystyn vaivaisen kerran, pari pärskäyttämään, ja nekin ovat vaatimattomia tuhahduksia.

Lauluhetki päättyi, Arin varastot ehtyivät loppua kohti. Saimme viriketoiminnan tytöiltä joululahjan ja halaukset molemmat. Arihan on minun apurini, tärkeä onkin. Minusta ei olisi ollenkaan niin mukavaa mennä lauluhetkille ilman häntä ja hänen rukoustukeaan.

Kävimme juomassa kahvit aulassa viriketoiminnan piikkiin senkin. Ari haisteli, minä join ja söin maukkaan kakkupalan.

Palasimme Arin huoneeseen, ruoka tippumaan. Mutta se ei tippunut! Olen hyvin hermoheikko Aria kohtaaville asioille. Olin varma, että hänen mahassaan on tukos, ja se on juuuri nyt kuvattava ja maha ehkä aukaistava ynnä muuta radikaalia.

Veden lisääminen letkuun ei auttanut, sitä kokeiltiin monen hoitajan voimin eri kertoja. Viimein muuan hoitaja vaihtoi pulloon uuden letkun. Silloin alkoi nutrison virrata iloisesti. Kiitos Jumalalle, kaikki on kunnossa. Se ihmetyttikin, kun Ari näytti voivan hyvin, eikä lämpöä ollut.

Tuollaiset sydämentykytykset kuluttavat voimiani. Liekö se asia, joka vie minut hautaan. Pitäisi kysyä kai lääkäriltä, joka tiesi, että limaisuus vie Arin kyseiseen paikkaan. Se, mitä tapahtuu Arille, tapahtuu myös minulle ja toisin päin.

Kotona leivoin taas limppuja. Se on terapiaa minulle. Muutettuani vuosi sitten leivoin joka päivä ensimmäisen kuukauden. Sillä lailla ajoin itseni sisään uuteen kotiin. Pakenen ahdistusta ja stressiä leipomalla, mutta samalla tulen myös hoidetuksi. Äitini leipoi paljon, kun olin lapsi, ja se tuo minulle turvallisuuden tunteen.

Mitchel, Mariella ja Lotherus kävivät jouluvisiitillä, kun kippasin taikinaa vuokiin. He lauloivat triona Joulupuu on rakennettu, ja se tuntui mukavalta. En voinut olla yhtymättä lauluun. Lämmitin mustikkaglögiä meille ja tarjosin limppua. Sain kauniin joulukukan pöydälleni, ja he limpun ynnä jotain pientä mukaansa.

Yhden filmin katsoin, soitin tunnin rukouspuhelun pitkästä aikaa kaukaisen ystävän kanssa ja olen lukenut kirjaa.

"Kaikki työskentely
on ainostaan
Jumalan hyvien lahjojen löytämistä
ja maasta poimimista."
-Luther