04.02.2011 - Ylämäki siinä missä alamäkikin me yhdessä kuljetaan!

Lunta oli satanut auton päälle 10 senttiä, päivä pilvinen.

Sonnustauduin Verovirastomatkalle hyvissä ajoin. Onnistuin kiskaisemaan lapun numero 004 kouraani, joten pian pääsin sisälle. Virkailija, nuori mies, oli kärsivällinen ja asiallinen. Niin minusta tuli monen vuoden jälkeen jälleen elinkeinonharjoittaja, joka maksaa tuloistaan jälkiveroa, jahka tietää, minkä verran on tuloja. Yksi asia tuli selvitetyksi.

Kirjanpitokansion päällystin kauniilla kukkapapereilla. Löysin vanhan ferrari-vihkon ja tein siihen uudet kannet. Sinne raapustan kaikki myynnit, ostot ja muut.

Leipä oli lopussa, tein sämpylöitä. Unohdin ensin tehneeni taikinan, sitten meinasin unohtaa sämpylät uuniin. Mutta maukkaita niistä tuli.

Seuraavaksi metsästin puhelimella Muita Virkailijoita, mutta he eivät olleet kotona. Tai olivat kotona, koska eivät olleet työpaikalla. Tai olivat siellä, mutta eivät vastanneet.

Eräs heistä soitti takaisin minulle neljän maissa, kun olin nostamassa Aria tuolista sänkyyn. Jatkoin työtäni, koska Virkailija jatkoi puhumista. Ari ei jaksanut enää istua kauempaa.

Tätini, ei se viisi vuotta itseäni vanhempi, vaan Täti numero kaksi hänestä vanhempaan suuntaan, kertoi minulle tarpeellisen opetuksen. Hänellä keuhkot olivat puhtaat vasta puoli vuotta keuhkokuumeen jälkeen. Keuhkorakkulat eivät kuulemma uusiudu, vaan ne voivat vaurioitua lopullisesti, jos ei lepää tarpeeksi.

Yritän sitoa liekaa jalkaani tiukemmin, että olisin rauhallinen. Helpommin sanottu kuin tehty. Matkalla verotoimistoon, noin kilometrin päähän, ohitin kävelevän nuoren miehen. Tai kai hän käveli, vaikka minusta hän mateli.

Tein siis oharin. Koko ajan sanoin itselleni, että hitaammin, hitaammin. Pitäisi kai pestä korvat tai tervata jalat tai jotain muuta. Ei kai minusta saa kovin hidasta muuta kuin vanhenemisen myötä.

Ari halusi ylös sängystään, kun menin hänen luokseen. Thaimaalainen, ahkera hoitajatyttö tuli avukseni. Oli monenlaista hoitotyötä ennen kuin Ari pääsi tuoliin. Itseäni väsytti juuri silloin niin, että hommat piti hoitaa rutiinilla ja päättäväisenä tietäen, että näin on tehtävä. Aina työ ei ole hauskaa, jos väsyttää, mutta miksi aina pitäisi olla hauskaa?

Kun Ari vietti aikaa tuolissaan aulassa kanssani, olin täysin tyytyväinen ja Ari myös. Itse keinuttelin, jalat tyynyllä. Avasin säleverhot lumiseen luontoon, sammutin turhat valot. Kuuntelimme Amandan matka maailmalle -kirjaa, joka kertoo tyttösen kasvua sodan aikana aikuiseksi.

Join termospullokahvia ja söin pullaa. Ari sai nauttia niiden tuoksusta. Luin päivän lehteä Arille tyyliin:
- mopo on varastettu
- rosvot on taas hiippaillu
- vesuriakin on heiluteltu

Kudoin sukkaa, juttelin hoitajien kanssa ohimennen. Sanoin pari sanaa eräälle potilaalle. Soitin ja varasin invataksin ensi viikolle pankkiin menoamme varten. Vein käsipyyhkeeseen kirjoittamani ajat hoitajille ja pyysin lisää nenäliinoja Arin suun kaiveluun. Liisteribisnes jatkuu, mutta se on hyvä: Arin keuhkot pysyvät kunnossa.

Rukoilimme Arin kanssa ennen kuin lähdin. Ari jäi katselemaan Avaraa luontoa tai luultavammin nukahti.

Eilisen matkani jälkeen jäin pohtimaan Arin ja minun tilannetta. Olin huomaavinani yllättäen, että edelleen ihmiset pitävät meidän kohtaloamme kaameana. Aivan kuin meiltä olisi riistetty elinmahdollisuudet ja riutuisimme kärsimyksestä.

Joku voi ajatella, että ethän sinä, mutta Ari. En usko Arin riutuvan enkä kärsivän sen enempää kuin minun tai kenen tahansa. Tärkeämpää kuin se, että saa tehdä mitä itse haluaa, on se, että saa olla sillä paikalla, missä Jumala tahtoo itse kunkin olevan. Itse olen huomannut ällistyen: haluan olla juuri tässä, en missään muualla! Elämäni on sangen rikasta ja ihanaa.

Puhun Arille hyviä asioita, näen hänessä sen ihmisen, jota rakastin jo kauan sitten, kun hän oli vielä terve. Rakastan häntä nyt paljon enemmän. Huomaan vain harvoin, ettei Ari puhu. Sitä paitsi hän saa sanotuksi tarpeeksi!

Monesti joku ihminen vähättelee omaa kärsimystään minulle ja toteaa, että tämähän ei ole mitään sen rinnalla, mitä teillä on. Tuo ei ole totta. Joka osaa ajaa pyörällä, se on hänelle suhteellisen helppoa, sillä hän on jo oppinut. Joka vasta opettelee, hänelle se on vaikeampaa.

Kaiken takana on Jumalan työ ihmisessä, ei ihmisen oma ansio. Jumalan työtä se on, että ihminen tyytyy ja ottaa Jumalalta elämänsä asiat. Kun Jumala sanoo, että kaikki vaikuttaa parhaaksemme, Hän tarkoittaa myös vaikeuksia ja ahdistuksia. Sillä hetkellä ne eivät ole kivoja, mutta jälkeen päin kenties näemme paremmin.

Kaikki me olemme lähes yhtä kärsimättömiä, lyhytpinnaisia ja itsekeskeisiä. Mutta jos ei pinkaise pakoon vaikeuksin tullen, kärsivällisyys voi kasvaa. On viisautta pysyä aloillaan ja katsoa juttu loppuun asti. Emme kasva, jos karkaamme vastuuta ja elämäämme.

Aloitin eilen lukemaan varmaan kolmatta kertaa hyllyssäni olevaa Herriotin eläinlääkärikirjaa. Se on hyvähenkinen ja nauran välillä makeasti jutuille. Suosittelen! Nyt en taas jaksa lukea kovin raskasta.

Lopuksi ajatus Oswald Champbersin kirjasta, päivän tekstin loppuosa:
"Paavali sanoo Kristuksen rakkauden vanginneen hänet. Sen tähden hän toimii niin kuin toimii. Hänelle on samantekevää, sanovatko ihmiset häntä hulluksi vai järkeväksi. Hänen ainoa päämääränsä on saada ihmiset vakuuttuneiksi Jumalan tuomioistuimesta ja Kristuksen rakkaudesta.

"Ainoastaan Kristuksen rakkaudelle antautuminen kantaa hedelmää ihmiselämässä. Silloin me emme jätä vaikutelmaa omasta henkilökohtaisesta pyhyydestämme, vaan tuomme elämässämme ilmi Jumalan pyhyyttä ja voimaa."
-Parhaani Hänelle

Kävin saunassa tänään jo alkuillasta. Nyt voin viettää iltaa ja oleskella. Viime kesänä tunsin joskus yksinäisyyttä, mutta nykyisin pelkästään nautin omasta rauhastani.

Mukavaa iltaa, arvoisa lukijani!