15.12.2010 - Epätodellista oloa!

Kirpeää pakkassäätä.

Lisäsin eiliseen tekstiin jälkikirjoituksen illalla. Suunnitelmat menivät uusiksi, kuten ne usein tekevät.

Arille oli alkanut lämpö nousta edellisenä yönä. Kun menin hänen luokseen iltapäivällä, se kipusi melkein 40 asteeseen. Silti jäin ihmettelemään. Arin olemus ei vaikuttanut niin sairaalta, kuin olisi tuollaisessa tilanteessa pitänyt. Mielessäni on elävästi, kuinka hän oli joitakin vuosia sitten tulipunainen ja haukkoi henkeä, kun kuume nousi vähänkin. Lapsemmekin muistavat varmasti sen!

Iltayöstä soitin yökölle, ja hän soitti takaisin, kun oli kierron tehnyt. Hän kertoi säikähtäneensä, kun ei saanut Ariin kontaktia. Hän oli pyytänyt toiselta osastolta hoitajan, joka totesi, että ei hätää kuitenkaan. Ehkä Ari ei saanut kunnolla hengitetyksi, kun hän oli ollut selällään. Arillahan on uudet hoitajat, uusi osasto.

Nukuin ihmeen makeasti kuitenkin, vaikka heräsin yöllä ja jo aikaisin pinkaisin pystyyn. En tahtonut viitsiä soittaa sairaalaan. Mitä jos sieltä sanotaan, että Ari kuoli yöllä. Soitin kuitenkin ja Ari oli nukkunut, vaikka oli kuulemma tosi limainen.

Tänään iltapäivällä lääkäri tuli kuuntelemaan Arin keuhkoja. Ei rohinaa erityisemmin! Mutta crp oli 200. Eli korkea siis. Mutta mies yski pari tuntia, kun menin yhden maissa. Kolmelta hän halusi pyörätuoliin. Siihen yskiminen loppui.

Ajattelin, että Ari jaksaa istua siinä ehkä puoli tuntia, mutta hän istui 1,5 tuntia. Hän tuli vielä mukaani, kun menin alas kanttiiniin. Pistin vain pipon hänelle ja viltti oli yllä muutenkin. Ari haluaa selkeästi mukaan elämään enemmän kuin ennen. Sen takia olen aika ihmeissäni. Vai kuvittelenko vain kaiken, kun odotan muutosta?!

Olin sairaalassa neljä, viisi tuntia. Autolla menin, kun piti tuoda kitara mukana. Ja väsytti kävellä tänään. Aamulla jo kävelin kauppaan, mutta ei huvittanut enempää.

Arilla ei ollut kuumetta. Minusta on oikein mukava olla Arin luona, hänen seurassaan. En kaipaa sieltä mihinkään. Mutta sairaalamaailma on vain sellainen, että siellä muutaman tunnin päästä meinaa knääkähtää, vaikka ei mielestään oikein mitään teekään.

Jos Arin tilanne on aamulla samanlainen, lähden ajamaan Nevadaan. Matkalla poikkean kenties erästä lukijaani tapaamaan, jos Herra suo ja onnistuu. Tarkoitukseni on käydä isääni katsomassa intervallihoitopaikassa, leikata hänen tukkansa ja soitella vähän potilaille siellä, jos heille sopii. Tietysti olen äidin luona ja tapaan veljieni perheitä sekä veljentyttären lasta ensi kertaa. Pitäähän isotädin nähdä pikku-Oona!

Joulusiivot on vielä tekemättä, mutta puistelin jo eteisen maton. Yksi huone on siis siivottu. Pyyhin lattian sillä aikaa, kun matto tuultui ulkona. Tuli sellainen tuntuma, että kyllä se joulu tulee.

Kun olin pikkutyttö, ehkä 9 vuotias, teimme äitini kanssa joulumatkan. Kävimme mummolassani ja äitini kahden siskon perheissä. Äidilläni oli ollut vasta vähän aikaa ajokortti, ja häntä jännitti, kun tulomatkalla oli kinoksia tiellä. Sen takia matka onkin jäänyt mieleen. Ja tietysti sen takia, että sain olla äidin kanssa kahdestaan.

Pari muutakin joulumatkaa on erityisesti mielessäni, mutta kerron niistä toiste.

Nyt vietän iltaa, teen pari limppua viemisiksi, ja olen omassa rauhassani. En jaksanut lähteä Luther-säätiöön, vaikka olisin jotenkin ehtinytkin. Tuntui, ettei ole kykyä ottaa vastaan mitään eikä kohdata ketään. Aika on levätä, ja aika on mennä.

Tarkoitukseni oli tavata noin 30 vuoden takaista kämppäkaveriani illalla, mutta se ei onnistunut, kun olin sairaalassa. Mutta mahtavan joulutähden hän oli jättänyt ovelleni! Sopivasti amaryllikseni suuttui ja lurpautti kukkansa, joten siirsin sen nurkkaan piiloon ja joulutähden pöydälle.

Siunausta iltaasi, ja iloa, koska pian on joulu. Sen sanoma meille on, että meille on syntynyt Vapahtaja, joka vapautti meidät synneistämme ja me saamme vain ottaa lahjan vastaan. Voi hyvin, arvoisa lukijani!