23.09.2010 - Kyyhkytuvan tarinaa!

+12 astetta klo 8. Kyyhkyset kujertavat ikkunalaudoillani. Niiden äänen kuullessani kiitän Jumalaa Pyhästä Hengestä.

Valvoin myöhään, yskin, mietin ja vähän rukoilinkin. Roiskuttelin räkää välillä vessassa suolaveden avulla ja nukuin sitten.

Asuntoni on kodikas ja pikkuinen. Kyyhkytuvaksi tämä nimitän mielelläni. Sen niminen talo on Pappila-sarjassa meren rannalla, jossa Tim vaimonsa kanssa asustaa vuoden ajan. Itse toivon asuvani tässä pitkään, mutta ellen, niin Jumala johdattaa vielä parempaan paikkaan.

Eilen aloitin imuroimisen, mutta kuka sitä nyt kerralla koko taloa. Aamulla imuroin loppuun. Pistin sämpylät nousemaan, omeviipaleita uuniin kuivumaan, omenapulla tekeille. Sytytin kynttilöitä, on juhlan tuntu. Lapsenlapsi on matkalla mummon luo.

Usein paljoja tekemisiäni ihmetellään. Mainitsin jonain päivänä Suomen Kuvalehden artikkelista, josta selviää minun "oireyhtymäni". Kun ihminen käy pitkään ylikierroksilla, kuten minä, aivot rekisteröivät sen normaalitilaksi. Eli en todellakaan koe tekeväni juuri mitään tilanteissa, joissa ihminen keskimäärin voisi tuntea suurta työniloa.

Tietysti tunnen työniloa, mutta usein tunnen itseni laiskaksi, saamattomaksi. Tästä pitäisi nyt päästä paranemaan, ja aion sen tehdäkin Jumalan avulla, joka minua aina on auttanut ja auttaa.

Aion ruveta käymään elämäni solmukohtia rukoillen läpi uskovan terapeutin kanssa, jolla on koulutusta tällaisiin asioihin. Ilman rukousta ja Jumalan läsnäoloa en käy läpi mitään, koska "ellei Herra huonetta rakenna, sen rakentajat näkevät turhaan vaivaa".

Asko Matikka opetti terapeuttisella ruskamatkallamme, että ihminen tuntee itsensä uupuneeksi, jos hänellä on paljon läpikäymättömiä asioita. Ne painavat sisimmässä. Jos elämässä tapahtuu runsain määrin ankaria asioita, niitä ei kenties kykene siinä hetkessä käsittelemään. Ne on siirrettävä alitajuntaan odottamaan sopivaa hetkeä. Sieltä ne pyrkivät pintaan, sitten kun siihen on tilaa.

Ajattelen, että nyt otan sen tilan. Käyn raivaustöihin.

Kirjan kirjoittaminen pari vuotta sitten oli samaista raivaustyötä. En vieläkään tiedä, saanko sitä kirjaa koskaan painokuntoon. Minulla ei ole hiukkaakaan voimia tehdä sen eteen niitä pienehköjä korjauksia, joita se vaatisi. Puhumattakaan kannen, esipuheen ja takasivun suunnittelusta. Tarvitsen siihen jonkun ihmisen, tai sitten se tapahtuu joskus myöhemmin, jotenkin.

Nyt saan olla sairauslomalla, vaikka lääkäri ei totisesti ymmärtänyt, miten voin olla uupunut, vaikka en ole ollut pitkään aikaan töissä. No, pääasia, että itse tiedän tilani. Ja se on sellainen, että tarvitsen aikaa lepoon, asioiden käsittelyyn ja ajatteluun.

Arin tila jatkuu edelleen samanlaisena, teen siis edelleen surutyötä. Lääkärin, kuten alitajuntani mielestä, minun pitäisi pitää tilannettani normaalitilana. Ikään kuin tottua siihen, että Ari on vähän väliä kuolemaisillaan. En vaan totu siihen. Olen inhimillinen ihminen ja kulun loppuun surutyössäni ja elämän vaatimuksissa.

Olen kuitenkin toiveikkaalla mielellä. Peliä ei ole pelattu loppuun. Vielä on maaleja tekemättä. Sitä paitsi voitto on jo varma, kun pelaan Mestarin joukkueessa. Kenties minuun isketään vielä monta kovaa laakapalloa, ja jokin niistä on se viimeinen, mikä siirtää minut lopullisesti pelikentältä juhlapöytään. Mutta siihen asti peli käy!

PYHITETTY OLKOON SINUN NIMESI. Näin Lutherin tekstin otsikko kuuluu tänään. Hän puhuu aiheesta:

" - - Jos joku ylistää meitä ja pitää meitä arvossa, käyttäkäämme oikein tätä kerskausta. Sanokaamme julkisesti tai ainakin ajatelkaamme näin:
Oi Herra Jumala, se teko, jota tässä kehutaan, on sinun. Herra, minä en ole sitä tehnyt, vaan sinä, joka voimallisesti kaikki teet.

"Älkäämme siis kieltäytykö kerskaamista muka vääränä tai hylätkö sitä tyhjänpäiväisenä, mutta älkäämme omistako sitä itsellemme, vaan antakaamme kerskaus hänelle, jolle se kuuluu." -Mannaa Jumalan lapsille

Menen istumaan keinuuni, jalat jakkaralla, lukemaan kirjaa, miettimään, kiittämään ja rukoilemaan. Sara perheineen on parin tunnin päästä täällä. On aihetta kiitokseen!

Siunausta päivääsi, arvoisa lukijani!