25.05.2010 - Laidasta laitaan -päivä!

Koleaa, ja välillä satoi.

Miltähän tuntuisi, jos lojuisi vuoteellaan aamuviiteen ja yrittäisi nukkua? Mutta kun silmät avaisi, ei mitään meininkiä unisuudesta. Tuntuisi varmaan kurjalle.

Varmaan siinä vaiheessa tekisi niin kuin minä tänä aamuna, että kävisi sittenkin heittämässä sen nukahtamistabletinmurun kitaansa. Sen jälkeen meni pari tuntia ilman mietintöjä. En ajatellut pöytien järjestystä, kakkujen koristelua, määrää tai muuta täysin turhaa asiaa, vaan nukuin oikeasti.

Synkkä tapaus oli puntarilla käynti aamulla. Muutaman blogilaisen kanssa päätimme puntaroida kerran viikossa. Toiset kuihtuivat viikon aikana, mutta minulle kävi kuten hyvälle hevoselle sodassa: ruualla oli vaikutusta, en ollut turhaan leukojani louskuttanut menneellä viikolla.

Tätini mies sai aikoinaan kuulla lihavuudestaan. Hänellä oli sana hallussaan, ja vastapuoli sai tuta, millaisia olivat kunnon hevoset. Niiden syöttäminen tuotti tulosta. Ei kuulunut laihoille hevosille ominaista rutinaa peräpäästä, joka kertoi, että ruoka tuli toisesta päästä ulos saman tien.

Tuon teorian mukaan ei siis huolta, mutta sen tuo puntarointi vaikutti, että kävelin 8 km tänään ja kävin uimassa! Ihan sisulla!

Sitä ennen rakas ystäväni jaksoi poiketa meillä. Kahvittelun ja rukouksen lomassa meillä oli ruusujentekoprojekti täytekakkuja varten. Se tuotti meille iloa ja tulosta syntyi. Nyt on ruusut juhlia varten väsättynä. Kiitos Jumalalle ystävistä! Kiitos esirukoilijoista!

Marssin uimasta suoraan Arin luo. Ari oli kuumeessa! Hänestä näkee heti silmistä, kun hän on huonovointinen. Hoitaja sanoi, että liikkeellä on kurkkukipua, sellaista flunssaa. Siitepölyjä on myös paljon. Arilla oli kurkku käheänä. Limainenkin hän oli.

Istuin kolmisen tuntia Arin luona. Rukoilin, tein ristikkoa, kuunneltiin Raamattua ja sitä Ari jäi kuuntelemaan.

Jätin Arin Herran haltuun ja tulin kotiin. Soitan vielä sairaalaan myöhemmin, kun yöhoitaja on vuorossa. Olen ulkoisesti taas ihan rauhallinen, mutta arvaan, että elimistöni on jännitystilassa.

Tänään minusta tuli onnellinen isotäti. Vanhimman veljeni tytär sai esikoisensa. Kun sain viestin, en nähnyt sen lähettäjää. En tiennyt, kenelle pieni tyttö on syntynyt. Mietin, onko Jyrki livahtanut Maaritin kanssa sairaalaan meille kertomatta. Nyt vaan ilmoittaa muina miehinä, että lapsi on syntynyt.

Pari muutakin lähiperhettä odottaa vauvaa, mutta selvisiväthän nuo vanhemmat minulle pian, ja olen iloinen ja kiitollinen, kun nuoret perheet kasvavat ja sukupolvet vaihtuvat.

Eilen kävin tirkistelemässä jälleen uutta kotiani. Olin vanhojen ystävien kanssa pitsalla, pitkään ja hartaasti. Piristyin. Pyöräilimme kaupunkiin ja vaikka satoi hiukan, kävin näyttämässä uuden kotini sijainnin. Nousin pyörän päälle, että näin olohuoneen keittiöstä sisään. En sentään saanut poliiseja perääni, varmaan siksi, että heitä on nykyisin olemattoman vähän.

Paitsi, jos heitä ei kaipaa, niin silloin he ovat paikalla, kuten ystäväni kertoivat pitsaa popsiessamme. Kummallakin oli hyvä alibi, miksi olivat joskus ajaneet päin punaista tai pysähtymättä stopin takaa. Mustamaijareissu kummallekin ja sakkolappu kotiin viemisinä.

Tuollainen on ilahduttavaa kuulla. Varsinkin, kun itsekin on norkoillut poliisiasemalla tunnistamassa omaa kuvaansa poliisikamerassa, ja sakkolappua raahaillut mukaansa kotiin. Ja sitä ennen pelännyt, meneekö kortti hyllylle. Ja ihan melkein ilman omaa syytäni.

Sain puhelinsoiton, ja tuttava toivotti "kaikesta huolimatta" Jumalan siunausta sen jälkeen, kun kuuli tämänhetkiset kuviot, joista olen ripauksen kertonut.

Jäin miettimään, miksi asenteemme on yleensä tuo, jos kuulemme, että jollakin on vaikeuksia. Ikään kuin toinen ei olisi Jumalan johdatuksessa, kun hänellä on noin monenlaista hankaluutta. Tai ikään kuin Jumala ei kenties voisi auttaa.

Itse ajattelen, että Jumala on uskonut suuria asioita minulle ja perheellemme, koska elämässämme on olettamukseni mukaan keskimääräistä enemmän kaikenlaista tiukkaa tilannetta. Olemme siis etuoikeutettuja. Jumala luottaa sellaisiin, joille hän uskoo vaikeuksia! Ei tarvitse kuin ajatella Jobia, kärsimyksen esikuvaa!

"Jos Job olisi tiennyt... hän olisi saanut uutta rohkeutta. Niinpä mekin saamme uskoa, vaikkemme vielä tiedä edessämme olevia koetuksia, etteivät ne ole merkityksettömiä." -Cowman

"Siitä syystä minä kärsin kaikki valittujen tähden, että hekin saavuttaisivat pelastuksen, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, ynnä iankaikkisen kirkkauden." 2 Tim 2:10

Minä en tiedä, mikä on oman kärsimykseni tarkoitus, jos tätä voidaan sellaiseksi sanoa. Mutta sen tiedän, että Jumala ei ole minua ja rakkaitani hylännyt. Ja jos Jumala suo, perheemme saa vielä viettää "hautajaisten hautajaisia", kuten eräs ystäväni sanoi kerran. Silloin loppuu tämä jatkuva hautajaistunnelma, joka väijyy jatkuvana.

Viimeistään se loppuu silloin, kun pääsemme itse kukin perille. Emme tiedä päivää, emmekä hetkeä. Sen tähden on syytä olla koko ajan reppu pakattuna, jos kutsuhuuto kuuluu ja pääsy taivaan saleihin avatuu.

Hyviä unia sinulle, arvoisa lukijani. Olet rukouksissani!