10.09.2009 - Pimenevää.

Aurinko paistoi jo varhain kirkkaasti. Ehkä vähän viileämpää kuin eilen, mutta lämmintä silti.

Kesän ajaksi peruutin paikallislehden tilauksen. Nyt lehti taas tulee.
Luen pääasiassa tarjoukset ja kuolinilmoitukset. Eduskunnan väki on kauhuissaan vanhustenhoidon tilasta. Kauhean yllättäväähän se on tietysti. Kukapa arvaisi. Noita juttuja en jaksa lukea ensinkään.

Menin töistä tultuani kodin kautta seitsemäksi Arin luo. Oli ihan valoisaa vielä. Sälekaihtimet olivat kiinni Arin huoneessa. Vedin ne ylös ja huoneeseen tuli yön sijaan päivä. Kun lähdin ennen kahdeksaa, oli edelleen kohtalaisen valoisaa.

Lähtiessäni sanoin eräälle hoitajalle, että Arikin tahtoo valoa, kun sitä pimeää aikaa on pian ihan riittävästi. Hoitaja nyökkäsi ystävällisesti, ymmärtävästi. Toinen käveli ohitseni katsomatta minua totesi, että aurinko paistoi, sen takia verho oli kiinni. Hmmm. Arin ikkuna on itään tai koilliseen päin. Tietysti aurinko voi heijastua jossain vaiheessa peltikatosta, se on aivan mahdollista.

Mieleeni nousi jälleen väistämättä, miten tärkeää on, että omaiset jaksaisivat käydä läheistensä luona sairaalassa. Ymmärrän hyvin, ettei moni jaksa. Jos tavallista asiaa ei voi tiedustella henkilökunnalta ilman, että tuntee olevansa vaikea omainen, vierailu masentaa. Ei jaksa mennä. Jo rakkaan ihmisen kohtaaminen voi olla korkea kynnys, miinusbonukset voivat tehdä sen mahdottomaksi.

Arin osaston hoitajat ovat mukavaa väkeä. Mieleni pahoittuu omaisena helposti. Suoraan sanottuna: tervejärkisen ihmisen huonetta ei saa pistää pimeäksi, ellei tällä ole migreeniä tai hän itse halua ehdottomasti sitä. Klo 19 ei ole aikuisen ihmisen nukkuma-aika. Kun itse äitinä väsyin lasteni mekastukseen, oli suloista, jos heidät sai varhain nukkumaan.

Lehdistä on voinut lukea kautta aikojen, että vanhukset laitetaan nukkumaan heti kuuden jälkeen. Kun lisäksi lääkitään sopivasti, kyllä he saattavat nukkuakin saman tien, ja hoito helpottuu. Mutta onko se ihmisen arvon mukaista hoitoa, kukin tiedämme vastauksen.

Vitsissä lapsi sanoo: "Miksi minun pitää mennä aina silloin nukkumaan, kun äiti on väsynyt?" On tyypillistä, että lapsi komennetaan nukkumaan, kun "äitiä niin väsyttää".

Ari oli odottanut minua koko päivän. Katsoimme englantilaisen komedian "Pokka pitää", joka oli yhtä yliampuva, kuin se on aina. Nauroimme Arin kanssa, mutta huomasin, että hän oli aika väsynyt, hengitys rohisi. Jätin hänet lepäämään kylkiasentoon, ja annoin verhon jäädä auki, kun sitä luonnonvaloa oli vielä riittävästi.

Kaupan kautta tulin kotiin. Kaahin ulkoseinälle laittamaan pitkille ruusunoksille naruja, ja nyt kädet kutiavat piikinpistoista. Tero oli hakenut takkapuita, ja pistin takkaan tulet. Tero sytytti pari kynttilää. On taas ilta, ja hyvä kirja kesken lukemisen.

Tavallinen arki on hyvää, on joku sanonut. Kun ei mitään erityistä tapahdu, elämä on tasapainoista ja rauhallista. Harvoin on tällaisia jaksoja. No, johan tätä on jatkunut kai päivän tai kaksi, joten pian kai alkaa säpinöidä jälleen.

Teetin taiteilija-apulaisillani rekvisiittaa huomista pyhäkoulua varten. Tarvitsen kuninkaan, leijonan ja Danielin. Näppärä lukija aavistaa jo, minkä tarinan vuoro on huomenna. Kehittelen vielä ämpäristä luolan Daniel-parkaa varten. Nuoret taiteilijat työpaikallani olivat innokkaita apulaisia. Luultavasti keksin joka viikoksi jotain, että lapset saavat auttaa. Sitä paitsi heistä moni osaa oikeasti kehitellä paremmat leijonat ja muut kuin minä.

Tarvitsen esirukousta pyhäkoulujeni puolesta. Tiedän, että Ari rukoilee ja kenties lukijanikin tekevät niin. Kiitos siitä Jumalalle.

Kirjoittaessani on tullut pimeä. On aika siirtyä sohvailemaan kirjan pariin. Tero keinuttelee kauniissa, punaisessa keinussani. Nuku hyvin, arvoisa lukijani.