31.08.2009 - Suruviestejä työpaikalla

Ankara sade aamuvarhain, päivällä poutaa.

Menin työpaikalle hyvissä ajoin, että ehdin tehdä ruuhkautuneita töitä. Siitä huolimatta meni melkein kuuteen, että sain tämän kuukauden päiväkirjat valmiiksi. Olenko tullut vanhaksi ja hitaaksi?

Työkaverini oli toiminut sijaisena aamupäivän luokassaan. Opettaja oli pois, sillä hänen isänsä oli kuollut perjantaina sairauskohtaukseen. Kahden aikana tänään samainen työkaverini sai puhelun: hänen oma isänsä on kuollut.

Työpäivä meni aika hässäkässä, työkaveri lähti heti äitinsä luo. Hän oli ehtinyt nähdä isänsä ruumiin vielä kotona pihakeinussa, kuten toivoi. Isä oli tullut hoidosta sairaalasta taksilla, kävellyt pihakeinuun istumaan ja kuollut siihen. Vaimo oli laittanut hänet makuulle ja soittanut apua.

Pihaan oli ajanut ambulanssi, ruumisauto ja poliisiauto. Kaikki viranomaiset olivat kuulleet vaimon todistuksen: tärkeimmästä asiasta ehdittiin sopia miehen kanssa. Hoitoihmiset olivat olleet otettuja, moneen kertaan olivat ottaneet osaa. He ihmettelivät varmaan vanhuksen rauhaa ja lepoa, jonka Jumala oli tälle antanut.

Aamulla pariskunta oli keskustellut hengellisistä asioista, ja kaikki asiat oli sovittu ja anteeksi annettu. Vaimolla oli ollut ajatus, että mies ei enää palaa sairaalareissultaan, sillä yö oli mennyt kovien kipujen vallassa, eikä vaimokaan ollut nukkunut.

Kävin tuossa ystäväkodissa ottamassa osaa perheen suruun. Näin näyn, kun rukoilimme, että taivaan portti on tiukasti suljettu. Se erottaa maailman pimeyden ja taivaan kirkkauden toisistaan. On turvallista uskoa ja luottaa, että taivaassa juhlitaan väsyneen matkamiehen kotiinpaluuta!

Kodissa muisteltiin, itkettiin ja kiitettiin. Nyt on perheestä yksi perillä, taivas on tullut lähemmäksi. Paappa on siellä odottamassa. Hänellä ei ole enää kipuja eikä tuskia. Mutta paapan paikka pöydässä on tyhjä, ja se itkettää.

Arin luona ehdin käydä vain pikaisesti. Hänestä oli hyvä, kun sanoin meneväni ystäväperheeseen käymään. Ari ei vaadi minua seuraansa, vaan hän on tyytyväinen, jos minä teen asioita, jotka hänenkin mielestään ovat tärkeitä.

Kun kerroin, etten luvannut ottaa erästä iltapyhäkouluvuoroa, tein Arin mielestä väärin. Kyselin, onko hänestä parempi, että menen pitämään lapsille pyhäkoulua, kuin tulen hänen luokseen. Tuntui olevan. Kun lupasin ottaa tuon vuoron, Ari oli tyytyväinen. Kuitenkin tiedän, että hän on iloinen, kun olen hänen luonaan. Mutta parempi on, jos hän saa rukoilla puolestani, kun kerron ilosanomaa eteenpäin. Meillä on tällainen työnjako! Minusta näin on hyvä.

Sytytin kynttilöitä, kun tulin kotiin. Valo voittaa pimeyden, pienikin tuikku.

Lopuksi ajatus Virtoja erämaassa -kirjasta:
"Jumalan lupaukset ja huolenpito eivät päästä meitä pois järjen ja yleisten vastoinkäymisten tasolta. Mutta juuri niissä ja niiden kautta usko tulee täydelliseksi. Ja Jumala kutoo rakkautensa kultaisia kuteita jokapäiväisen elämämme arkiseen kudokseen."

Nuku hyvin ja siunatusti, arvoisa lukijani! Hyvä omatunto on paras päänalunen. Sellainen on saatavissa Jeesuksen pyhien kasvojen edessä. Hinta on jo maksettu, saamme vain pyytää ja heti se lahjoitetaan meille!