31.01.2009 - Vain pieni katsaus päivään

Neljä astetta pakkasta

Eilen illalla pääsin ikään kuin pinnalle jälleen. En ollut kellarissa tällä kertaa, ja paikka, jossa olin, oli vieras minulle! Lieneekö ollut varasto, siivouskomero vai porstua. Joka tapauksessa levoton ja rauhaton paikka. Hyvä kun pääsin ihmisten ilmoille!

Tämä on siis jälleen kuvakieltä, ymmärtää ken kykenee. Sain tasapainon luottamuksessa Jumalaan ja elämään takaisin. Sitä auttoi kai osittain Jyrkin ja Maaritin tulo meille. Ja se, että Ari on hengissä edelleen ja toipuilee vähitellen.

Tänään nuoret kävivät Arin luona päivällä, sitten olimme Arin siskoa onnittelemassa naapuripitäjässä. Illalla kävelin Arin luo. Hän halusi mielellään jälleen pyörätuoliin istumaan. Yskiminen ei ollut niin totaalista kuin eilen tai toissapäivänä. Yskimisen välit olivat pitempiä. Vain pari kertaa hän muuttui sinertäväksi huuliltaan, eikä kai kertaakaan puraissut huuleensa tai kieleensä. Kerran kyllä minua sormeen, mutta oma syyni, kun tukin sormet suuhun väärään aikaan.

Yskiminen ei liioin muistuttanut sirkkelin tai moottorisahan ääntä tänään, vaan kenties jotain pienempää moottorivekotinta. Eli selkeästi tilanne on parempi. Kiitin Jumalaa jokaisesta limaklimpistä, jonka sain metsästettyä imun kanssa Arin kurkusta. Eihän uskoisi, että limastakin voi kiittää - no, ainakin silloin, kun siitä pääsee eroon!

Älä luulekaan, että mitenkään Aria pilkkaisin tai naureskelisin hänelle. Haluan vain antaa pienen käsityksen, sinulle hyvä lukijani, että sairaanhoitoihmiset eivät liioin ole vellilästä kotoisin, kuten en minäkään. Jos näin olisi, ei olisi asiaa hoitohommiin. Elämä on melkoista taistelua, mutta myös seikkailua.

Koskaan en ole halajanut sairaanhoitoalalle, mutta Jumala kai halusi opettaa minulle jotain toisen palvelemisesta. Mukava on nähdä, että olen tähän asti selvinnyt. Jumala on antanut apua ja viisautta.

Pidimme Arin kanssa kiitosrukouksen ja ylistimme Jumalaa siitä, että meillä on toisemme, lapset, suku ja ystävät. Meillä on Jumalan armo ja apu, mitään ei siis puutu! Jos yhteinen elämämme on pelkkää sairaalaa, niin sitten on.

Paavali, joka oli korkeasti oppinut fariseus, sanoi, että hän pitää kaiken oppimansa roskana, ellei suorastaan sontana, Kristuksen tuntemisen rinnalla! En ole varma, mikä on alkukielen sana, mutta joka tapauksessa Paavali teki täysin selväksi, että Kristuksessa hänellä on kaikki, mitä hän tarvitsee.

Päivähartauskirjan teksti oli tänään saman suuntainen. Jos siis Paavali kykeni katsomalla Kristukseen elämään tyytyväisenä ja jumalisena(se on suuri voitto, sanoo Raamattu), niin sen täytyy olla mahdollista myös meille.

Mutta se onnistuu ainoastaan katsomalla Kristukseen. Vaikka minulla olisi kaikki maailman aarteet, rikkaudet ja terveys, minulla ei olisi mitään, ellei minulla olisi Kristusta.

Katsoimme jälleen Cafe'Raamatun seiskateeveestä. Nummelan haastattelema Tapani Suonto sanoi: "Se, jolla on vain Kristus, omistaa tarkalleen yhtä paljon kuin se, jolla on lisäksi tämän maailman asioita."

Kiitän Jumalaa Arista, elämästä, kirjoittamisen ilosta! Odotan tietoa kirjastani lähiaikoina, ja jännitän kovasti, miten sen käy. Kuitenkin haluan ottaa Jumalan kädestä, meni miten meni. Olen antanut kirjani Jumalalle, joten hän varmasti tietää, miten aikoo sen kanssa menetellä. Mielelläni neuvoisin hiukan, tai rehellisesti sanottuna paljon, mutta yritän olla neuvomatta(paljon). On hyvä erottaa omat toiveeni ja haluni Jumalan suunnitelmasta. Hän tietää myös tulevaisuuteni, minä en.

"Vain pienestä katsauksesta päivään" tulikin pitkä stoori. Nyt kuitenkin keitän teetä, teen rieskavoileivän(leivoin eilen 10 rieskaa, kun odotin nuoria tulevaksi puoliltaöin) ja otan kirjan käteeni.

Isän, Jumalamme hyvää hoitoa sinulle, lukijani!