04.04.2008 - Perjantainäkökulmaa

Olipa erilaista olla töissä, kun olin suurin piirtein kunnossa tämän viikon. Kuin yön ja päivän ero. Kiitollinen mieli jaksamisesta. Olin jopa sijaisena keskiviikkona, joten työpäivä olikin kunnon mittainen.

Tämä on sitä aikaa, kun lapset haluaisivat heittää takin menemään. Välillä on hiki, mutta tuuli on kylmä. Aurinko paistaa ja lämmittää, mutta selkäpuoli palelee. Vielä hetki, niin ollaan kuitenkin mukavissa lämpötiloissa, vaikka ei taida olla luottamista nykysäihin. Mitkään luonnon merkitkään eivät tunnu pitävän paikkaansa enää, kun luonto on saastunut.

Eilen sain pitkästä aikaa väännettyä jutun mielipidepalstoille. Tänään iski paniikki. Olenkohan puhunut omiani! Nimittäin kirjoitin kommunikointiasioista, ja sanoin, että Jumalakin on hiljaa, kun hänellä on painavaa sanottavaa, tai jotain vastaavaa.

Tänään sain vahvistukseksi ystävältä Raamatun paikan, joka tukee tuota ajatusta. Aloin jo nimittäin epäillä mielikuvitustani, mutta uskon nyt, että ajatus oli Herrasta. Jesajan 18. luvussa sanotaan: "Näin on Herra minulle sanonut: - Minä pysyn hiljaa ja katselen asunnostani kuin hehkuva helle päivän paistaessa, kuin kastepilvi elonajan helteessä."

Rukoilen kirjoittamisnäkökulmaa. Tuntuu, etten osaa enää kirjoittaa ollenkaan. En tiedä, luulenko vain, vai mistä on kysymys. Tai olenko tullut niin kriittiseksi, vai onko kysymys vain väsymyksestä. Kirjakin siintelee mielessä, mutta en ole löytänyt siihen vielä perspektiiviä. Aiheita olisi, mutta pitäisi valita jokin teema.

Huomenna on tarkoitus mennä Arin kanssa ulos. Vesisadetta tai lunta on luvattu, mutta sekös nyt meitä haittaa. Sanoin Arillekin, että onhan noita pressuja. Katse on pidettävä eteenpäin ja ylöspäin jälleen kerran: muuten en kestä. Jeremian 15. luvun loppuosa rohkaisee ja vahvistaa minua aina, kun meinaa epäusko iskeä. Olen saanut myös näyn, joka vahvistaa tuota Sanaa. Jumala suojaa minua, ja varjelee iskuilta.

Ilonaihe oli töissä eräs pikkutyttö, joka sanoi ohimennen: - Parasta iltapäiväkerhossa on virsihetki! Tänäänkin veisattiin koko poskella virsi 77 eli Käy yrttitarhasta polku, käy Golgatalle se. Se on laulettu joka päivä tällä viikolla lasten ehdotuksesta. Tänään lapset innostuivat laulamaan: Herra on minun paimeneni, joka on siis psalmi 23, ja jota olen laulanut heidän kanssaan.

Kun erästä lasta haettiin, hän ilmeisesti aloitti jälkimmäisen veisun heti autossa. Äiti nauraen kertoi mennessään etupenkille, että autosta kuuluu: - Viheliäisille niityille hän vie minut lepäämään. Näin ne sanat muuttuvat lasten suussa, kun sisältö on vierasta, mutta eipä voi kuin olla kiitollinen, kun Jumalan sana tekee työtään. On luvattu ettei se tyhjänä palaa. Ei kenenkään kohdalla.