16.02.2008 - Kauneus on katoavaa, mutta tyhmyys vain lisääntyy

Aion kirjoittaa varoittavaksi esimerkiksi eilisen päivän tapahtumia. Nuorempien polvet pelosta notkukoot ; )

Jotkut asioista tietämättömät olettavat sekoilun juontuvan allekirjoittaneen ties mistä luonteen vauriosta, mutta voin kertoa, että ikä on syynä KAIKKEEN. Joten perässä tulette, nuoremmat, ja kohta huomaatte olevanne samassa veneessä kuin minä. Tai sitten veneestä pois, kuten se kuuluisa eno.

Tytär intaantui pyytämään äitiään pienelle viikonloppumatkalle pari päivää sitten. Perheen tyyliin nokka ei kauan tuhise, vaan asiat pannaan rullaamaan. Matkaa siis varaamaan mitä pikimmin. Vaikka Pariisiin. Vaikka parin viikon päästä.

Tutkin aamusella tyttären lähettämiä hotellipaketteja, ja varasin majoituksen aamupaloineen. Jossain vaiheessa passi piti kaivaa esiin. Voi hirvitys: viimeinen voimassaolopäivä v. 2003! Mikäs vuosi nyt onkaan - apua! Ilmiselvästi menneisyyttä tuollainen vuosiluku!

Ei muuta kuin poliisiasemalle uutta anomaan. Vähän vikkelästi sittenkin. Matkahan on pian käsillä. Koppero, jossa kuvat muinoin otettiin passia varten, oli häipynyt poliisitalon aulasta - enää ei kelpuuteta mitä tahansa kuvia. Korvat pitää näkyä, ja naama olla tiettyyn ruutuun passaava, että kelpaa tullimiehille.

Siispä valokuvaamoon. Otokset napattiin pikaisesti. Takaisin poliisilaitokselle. Puolen tunnin odottelun jälkeen pääsin luukulle. Kerroin oitis toivomukseni: haluaisin pitää tämän vanhan passin muistona, kun se kuitenkin on jo kauan sitten vanhentunut, mutta uuden tarvitsen pikavauhtia, please.

Ällistykseni on suuri, kun täti lasin takana toteaa konetta tähyiltyään, että nykyinen passi on voimassa vuoteen 2013. Eli siis kotona laatikossa vissiin. Kaasuttelu kotiin ja lipastolle: sieltähän se ehta passi löytyi paperien alta. Tyttärelle viesti: sain passin! Ehkä pääsemme lähtemään sittenkin.

Toiset naurut sain irrotella ennen kuin päivä oli puolessa. Kukaan ei loukkaannu, kun itselleen nauraa, ja se onkin asian hyvä puoli. Joku voi säälitellä, mutta se on kohtalaisen turhaa. Peiliin sen sijaan voi katsoa ; )

Kotiseurojen jälkeen olin palauttanut tuolit lähetyskodille. Ihmeen vähän niitä olikin. Paluumatkalla kuuntelin klonksutusta, ja arvelin takaluukun jääneen auki, kun suljin luukun jakkaroiden jäljiltä. Eilen selvisi kolinan syy. Pino jakkaroita oli jäänyt peräkonttiin. Olin palauttanut tuolit vain takapenkiltä.

Voisin tietysti laverrella tietämättömille lukijoille jotain peräkontin umpinaisuudesta, mutta karu totuus on toisenlainen. Mikään automme peräluukussa piilotteleva ei voi jäädä salaisuudeksi(varsinkaan läjä jakkaroita), sillä se on erittäin avonainen. Olen heittänyt hattuhyllyn menemään aikoja sitten, että saan tungettua enemmän tavaraa reissuilleni.

Lapset tietävät, että pikku corsamme vetää uskomattoman määrän roinaa. Laihialaiset voisivat tulla oppitunnille. Paistinpannu on roikkunut mukana monta vuotta mahdollista retkeilyä ajatellen, mutta marjanpoimurin taisin viedä kellariin aiemmin. Muuta tarpeellista ja aina ajankohtaista kyllä löytyy.

En ymmärrä, miksi hiukan jännitän tulevaa Pariisin matkaa. Kyseessähän on kuitenkin kokenut maailman matkaaja, siis minä. Vuonna 1977 olin juuri kyseisessä kaupunkipahasessa. Mikään ei voi mennä pieleen, vai mitä!

Kirjoittelen lisää ennen matkaa, mutta jos ei kuulu mitään 2.3. jälkeen niin siihen on syy. Luultavasti se, että tv 7:sta on näkynyt Seurat juhlatalossa, jossa minä vilahdan 11 minuutin ajan(klo 15-16 välillä). Ohjelman jälkeen kuvaajat eivät jätä rauhaan, joten ehkä piileskelyni Pariisin kujilla jatkuu toistaiseksi. Tai sitten jotain muuta on päässyt tapahtumaan.

Kaikki on onneksi Jumalan isommissa käsissä. Olisin huolestunut ilman Hänen apuaan. Pienet ja avuttomat Hän on ottanut hoiviinsa. Ja muutkin neuvottomat, jopa minut.