10.02.2008 - Lauantain seikkailu sairaalan kellarissa

Totuus eksymiskyvyistäni paljastuu, jos et ole sattunut aiemmin tietämään

- Kyllä se tuo meidän isä sanoisi lapsetkin itse synnyttäneensä, jos vain joku uskoisi. On se niin hyvä kaikessa. Näin oli eräs vanha äiti puhellut lapsilleen. Teksti selittää itse itsensä.

Tuo tuli mieleeni eilen, kun olisi ollut mukava vierittää syy Arin niskoille eräästä möhlinnästä. Tiedän ettei kukaan uskoisi, joten kerron koko totuuden, ja otan syyn urhoollisesti omalle kontolleni.

Olemme yleensä menneet Arin kanssa pihan poikki sairaalasta kahvilaan. Yllättäen olen nähnyt mummoja miehineen Arin osastolta kahvilla. He ovat vain putkahtaneet jostain nurkan takaa virkeinä ja kuivajalkaisina. Me sen sijaan olemme kahlanneet milloin lumessa, milloin vesilammikoissa.

Aavistin, että kellarin kautta kulkee tunneli, ja eilen oli aika testata reitti. Meinasin sanoa Arille, että piankos me siellä ollaan, ellei eksytä. Arvelin kuitenkin että edes minä en kykene eksymään tuolla reitillä. Erehdys, ja aika paha.

Ensin jäimme pois oikeassa kerroksessa mutta väärästä ovesta. Palattuamme huristelimme pohjakerrokseen(Ari varmaan painoi nappi, hahhah!), jossa pienen kierroksen tehtyämme totesimme tutustuvamme talon korjauspajaan tai muuhun varastoon. Ei muuta kuin hissiin takaisin.

Vähän kyllä arvelin, että aivan kuin nappulat seinässä olisivat olleet eri puolella tullessa, mutta kerrankos pienen ihmisparan muisti pettää. Ihmettelin hiukan korttihahloa nappuloiden vieressä, mutta mieleeni ei pälähtänyt, että joku vikkelä on käynyt nappaamassa kaikki mainokset hissin seinältä. Nämä kertovat näyttelystä, jumalanpalveluksesta ja muista tapahtumista sairaalan alueella.

Hissi rökäle ei liiku mihinkään. Minä vain hihittelin, ja Ari hyväkäs mukana. Aivan tyytyväisiä oltiin, ja minä painelin kaikkia mahdollisia nappuloita moneen kertaan, eikä mitään tietenkään tapahtunut. Kumma kun en keksinyt kokeilla pankkikorttia tai kirjastokorttia korttihahloon! Olen kiitollinen, etten sitäkin joudu vielä tunnustamaan.

Soittelin sitten muina miehinä osastolle, että hissi on juuttunut alas, eikä me päästä ylös. Sitten tyytyväisenä odottelimme pelastajia. Kuulimme hoitajien kenkien kopsuttelua jostain yläpuolelta.

Viimein hissi alkoi nousta, ja yllätys oli suuri, kun tupsahdimme hoitajalauman eteen Arin osaston ruokalaan. Lienee pelkästään onni, etten ymmärrä edes hävetä. Saisin olla korvat luimussa jatkuvasti.

Hoitajat olivat kipitelleet hissille, ja olivat äimänä, kun ei meitä löytynyt mistään. Sitten he keksivät kokeilla ruokahissiä, ja siellähän me kökötimme. Pahoittelin, että aiheutimme sekaannusta, mutta uusi yritys alakertaan vei meidät viimein kahvilaan. Tosin reitillä oli muutamia sudenkuoppia, mutta vältin ne ansiokkaasti. Ari tietysti olisi eksynyt niihinkin, mutta onneksi johdin duettoamme suoraa tietä kahvilaan.

Joten sellainen reissu. Meinaan kuolla nauruun, kun ajattelenkin asiaa, mutta jospa joku tämän luettuaan tulisi onnelliseksi todetessaan, että hän itse sentään ei ole noin hölmö.

Kirkkoreissu oli siunattu äsken. Eläkkeellä oleva kirkkoherramme saarnasi raamatullisesti ja selkeästi ja sain osallistua ehtoolliselle. Ari on pian tulossa kotiin, ja pääsemme taas kirkkoon. Siitä se viikko hyvin alkaa. Jumalan siunausta sinunkin päivääsi!