05.12.2007 - Hoosianna soi lasten suusta!

Pakko kirjoittaa pitkästä aikaa tänne jotain, vaikka en tiedä mistä aloittaisin, kun niin paljon ja nopeasti tapahtuu.

Jospa aloitan eilisestä. Töissä on ihania riemunhetkiä. Lapsethan niitä aiheuttavat! Eräs ekaluokkalainen neiti keksi, että pihalla on kiva laulaa. Niinpä hän otti oman pyhäkoululaisen virsikirjansa pihalle. Neljän hengen tyttökuoro veteli sitten kirjanpitäjän johdolla (joka oli ilman käsineitä, kun ei niitä voi pitää kun on kirja), ja komeasti lauloivatkin. Jouluyö, juhlayö meni alussa ihan oikein, mutta loppupäässä oli jotain hämminkiä, mutta urhoollisesti kuoronohjaajan johdolla neidit vetivät laulun loppuun uudella sovituksella.

Hetken päästä kuoro oli pienentynyt, ja neiti Laulukirjanpitäjä kulki ympäriinsä veisaten Hoosiannaa kurkku suorana. Poikajoukko kävi päivän tappelua: 5-6 poikaa nyrkit heiluen huitoivat, ja laulajaneiti kiersi heitä hoosiannaa täysin häiriintymättä loikuen. Pojat joutuivat vähän väistelemään, mutta laulu jatkui tappelunnujakan keskelläkin ja kuului kauas! Ei voinut kuin nauraa. Kun on laulamaan ruvettu, niin sitähän ei pikku tappelut estä; hyvä motto!

Viime perjantaina olin enon vaimon hautajaisissa Lounais-Suomessa. Yhdeksän maissa hyppäsin bussiin, jossa vanhempieni ja yhden veljeni perheen lisäksi oli 8 äidin sisarusta puolisoineen ja yksi serkkukin! Ja koko tämä suku lauloi minulle onnittelulaulun nuorimman tätini johdolla, joka on vain 5 vuotta minua vanhempi. Olipa se ihmeellistä ja ihanaa!

Minä puolestani toimin matkaoppaana Vanhan Vaasan läpi, vaikka eipä siellä hirveästi ollut esiteltävää. Tai ei olisi ollut, mutta mehän olemme asuneet siellä suunnalla, joten kyllähän juttua riitti moottoritielle asti. Siinä vaiheessa luin päivän tekstin seurueelle, ja pidin rukouksen meidän kaikkien puolesta. Matka oli vakava, ja monia mietteitä liikkui väen keskellä.

Matkan aikana ehdimme pysähtyä pari kertaa, ja saimme keskustella toistemme kanssa. Muistelimme edesmennyttä sukulaista. Perillä tapasin pitkästä aikaa esikoisen ja miniän, mikä oli ihanaa minulle. Kappelin pihalla tapasimme muut omaiset ja siirryimme sisälle. Hiljaisuus oli käsinkosketeltava. Mitä lie kukin mietti. Suru on aina kollektiivinen, vaikka jokainen ajatteli varmasti noita vainajan läheisimpiä ihmisiä. Esikoinen sai olla kantamassa kummiaan, ja se oli suuri kunniatehtävä.

Illan tullen matkasimme kotiin. Jo menomatka oli niin yltäkylläinen, että tullessa en jaksanut edes juuri puhua. Tunteet ja elämykset ylittivät tavallisen rajan.

Seuraavana yönä heräsin valvomaan, kun enin väsymys oli nukuttu. Olin onnistunut olemaan itkemättä koko reissun, mutta nyt ei enää tarvinnut pidätellä. Kerroin Jumalalle kaikki, mitä mielessäni oli. Ennen kaikkea koin oman arvottomuuteni ja huonouteni. Sitten vetosin Jumalan armoon, ja Jeesuksen täytettyyn työhön. Koin että Raamattu on avattava ja sieltähän Jumala puhui. Olin aika ihmeissäni. Sitten pyysin että kykenisin kirjoittamaan kaiken sen, mitä minulle annettiin. Joskus on helppo puhua, usein on helpompi kirjoittaa. Ensin pitää vain tietää, mitä kirjoittaa.

Seuraavien päivien aikana teinkin sen, eilen sain valmiiksi. Sitten tuli aikamoinen väsymys.

Samaan aikaan, kuinka ollakaan, Ari sai uudemman kerran keuhkonkuumeen takaisin. Hänellä oli ollut hengityskatkoksia, kuulemma jo viikko sitten, kun tilanne alkoi ensi kertaa. Ei ole ollut ennen. Kyllähän hän meinasi kerran koomaan mennä, mutta silloinkin Jumala esti sen. Niin kuin nytkin Jumala lähetti hoitajan paikalle ajoissa.

Eikös merkillistä yhteensattumaa kaikki! Eilen Arin tilanne laukesi sikäli, että lääke määrättiin, ja hän oli aika poikki kun kävin illalla. Muistan, että ennenkin on mennyt näin, että ensin hän on pirteä, kun kuume saadaan pois, mutta sitten tulee väsymys ja huonovointisuus. Minä huomaan heittäväni karskia huumoria tilanteesta: tuleeko tästä hautajaiset vai syntymäpäivät! Onko se huumoria ollenkaan, ei kai. Mutta tosiasiahan se on, ja asioita kieltämällä ei tilanne ole parempi. Jotkut kai ajattelevat, että jos ei mainitse sanaa "kuolema", niin se ei ymmärrä tulla. Minä en ajattele niin.

Jumala on Kaikkivaltias, Pyhä Jumala, ja hänen kädessään on kaikki päivämme. Jos hän on aikonut nostaa Arin tautivuoteelta, hän tekee sen, vaikka me ajattelisimme mitä. Toisaalta uskon kyllä sen, että jos ihminen lakkaa toivomasta, ei halua uskoa elämään, niin kyllä sen menettää. Mutta sittenkin se on Jumalan kädessä. Tämä toivo kantaa.

Nyt olen menossa vanhainkodille laulamaan joululauluja. Kitara vielä vireeseen ja menoksi. Samalla käyn Arin luona kurkistamassa, mikä tilanne. Loppuviikko on vapaata ja se on hyvä. On ollut levotonta koulussa, kun on ollut erityispäiviä: lapset menevät sekaisin erilaisuudesta. Sama päiväjärjestys luo turvallisuutta.

Huomenna lippu salkoon, ja itsenäisyyskynttilä palamaan! Kansallispuku päälle, ja tämä tyttö menee pokkaamaan kulttuuripalkinnon kaupungintalolle! Valitettavasti en omaani, vaan Kaisa Riisiön saaman tunnustuksen nuorena kirjoittajana. Oikein mielelläni menen, ja iloitsen Kaisan puolesta. Juon juhlakahvit hänen kunniakseen.

Hyvää hämäräpäivää sinulle, lukijani, tänään! Olkoon päiväsi siunattu!

jk. Pyhäkoulun joulujuhlassa oli 37 lasta ja aikuista meidän ryhmästä. Olin tosi onnellinen! Lapset lauloivat ihanasti, ja juhla oli muutenkin mahtava, kun sali oli täynnä lapsia ja vanhempia.