Kategoriat: Ajankohtaista

Läheisimmiltä työkavereilta sain tällaisen yllätyksen koulun loppuessa!

Viikolla kirjoitin hyvin valoisan kuvauksen sen hetkisestä olostani. Haluankin nyt kirjoittaa jotain siitä toisesta puolesta, ettei kateus iske kenellekään, joka arvelee, että tuon sitä kelpaa uiskennella ja nauttia elämästä, ja kaikki on pelkkää aurinkoa.

Kyllähän me jokainen tiedämme että elämässä on monenlaisia puolia. Toisilla elämä sujuu kohtalaisen pötkymäisesti ilman suurempia hetkautuksia mihinkään suuntaan. Ei ole ylä- eikä alamäkiä vaan sellaista pohjalaista lakeutta kaiket päivät. Elämä saattaa olla hyvin ennelta arvattavissa ja sujua pääosin oletusten mukaan.

Sitten on meitä toisenlaisia, joilla on pelkkää ylä- ja alamäkeä. Alamäki on sitä, josta kirjoitin muutama päivä sitten: kaikki on niin ihanaa ja sujuu kuin rasvattu. Huolet ei vaivaa, tuskin muistaa mitä ne ovat.

Tänään vasta muistin sen minkä olen unohtanut: jonkin vaiheen loppumisen jälkeen alkaa ylämäki. Se alkoi, kun kesätyö loppui, ja tytär lähti matkalle. Pyöränkumi puhkesi kun onnellisena veivasin kaupungille ja uimaan. Veivasinkin vain kaupungille, ja uimaan kävelin, kun pyörä petti.

Illalla ei tehnyt mieli mennä nukkumaan ja aamulla ei tehnyt mieli herätä. Päätä särki, ja kaikki harmitti.

Kun lähden sairaala-uima-kaupunkireissulleni lähes päivittäin, minulla on neljä mahdollisuutta huomata jotain jääneen kotiin:
- heti oven suljettuani, jolloin palaan hakemaan (joko avain, uimapuku, tai kännykkä yleensä)
- pyörän luo päästyäni, jolloin toimin kuten edellä
- muutaman sata metriä ajettuani. Toiminta kuten edellä.
- vasta uimapaikalla huomaan jotain edellä mainittua tapahtuneen.

Tänään tapahtui kohdat 2 ja 4. Avaimet uimapaikkaan hain. Vasta pukuhuoneessa perillä huomasin että uimapuku jäi kotiin. Yritin kehitellä luovuuttani keksiäkseni jonkin sopivan virityksen uimapuvuksi, mutta kyvyt, materiaalit ym. eivät riittäneet. Alkoi jo vähän raivostuttaakin, mikä ei valitettavasti ole minulle ihan vieras tunne.

Harmitti, kun eväät eivät jääneet uikkarien sijasta; ne kyllä muistan, vaikka ei haittaisi niiden väliin jättäminen.

Sitten Arin luo valmiiksi kypsyneenä. Ulkoilu meni siihen asti hyvin, kun Ari sai kunnon henkeenvedon erään koiran takia. Tai siis nauramisen takia. Hän ei saisi nauraa eikä itkeä; se on kohtalokasta ja voi koitua tukehtumiseksi. Ei muuta kuin takomaan häntä, ja kieltä näyttämään ihmisille, jotka kauhistellen ohittivat meitä. No, kieli pysyi sentään suussa.

Alkoi lamaannus: niin kovasti olen pyytänyt ettei Arin tarvitsisi vetää henkitorveen mitään ja saada noita "kohtauksia". Aloin kiukutella Jumalalle, loukkaannuin, kun hän ei huoli rukouksiani. Ei sitten rukoilla, kun ei sovi kuunnella ja vastata. Minulla on kesken Jumalan kanssa vielä tämän aiheen käsittely. Illalla viimeistään täytyy päästä yhteisymmärrykseen.

Kirjoitin ulkoilupäiväkirjaankin tästä asiasta. Koen vastuuta itseni hoitamisesta, koska sillä on niin suuri merkitys Arille: tämän päivän käynti olisi pitänyt jättää väliin, koska olin väsynyt työn loppumisen takia, mutta en hoksannut, jälleen kerran. Ja se aiheutti sen, että Ari jäi itkun kanssa sinne, kun en jaksanut pitää "pollaani pinnalla". Tosin ulvoin itsekin kotimatkan ja jatkoin vielä lahjakkaasti kotonakin. Onneksi kuopus oli kotona, ja oli kuuntelija; sain itkuni loppumaankin. Ari puolestaan ei voi sanoa kenellekään mitään. Paitsi hiljaa Jumalalle. No, se onkin tehokas tapa, mutta ääneen sanominen auttaa itseä myös käsittämään oman tilanteensa.

Olen tutustunut moneen omaiseen sairaalan pihalla tänä kesänä. Heillä on raskasta ja vaikeaa monella. Olen yksi heistä. Siksi minullakin on tällaista, että ymmärtäisin heitä. Tätä on vertaistuki.

Tänä kesänä on muutenkin ollut paljon ylämäkiä, jos on ollut alamäkiäkin. Sairautta on ollut muillakin kuin Arilla, ja lähipiirissä yhtä lailla kuin tässä kotona.

Sain uutta näkökulmaa lepäämiseen. Jeesus lepäsi opetuslapsineen kesken kiireiden. Ei sitten kun oli sopiva tauko, koska sellaista ei tule, ellei sitä ota. Vaan kesken työn ja ihmisten huolten. "Tulijoita ja menijöitä oli paljon, niin ettei heillä ollut aikaa syödäkään".

Otetaan siis, hyvät lukijani, lepo, kun tarvitsemme sitä, eikä sitten kun on pakko. Tätä neuvoa tarvitsen itsekin. Armollisuutta myös itseä kohtaan.

Krasseja