Kategoriat: Muu kirjoitus
Erään koskettavan sähköpostiviestin kautta tuli ilmi, miten hataraa ja katoavaa on maine ja kunnia. Nobelistit eivät ole arkipäivän ihailumme kohde, niin tärkeitä asioita kuin nämä ihmiset ovatkin saavuttaneet. Meitä ei myöskään lohduta henkilökohtaisessa elämässämme kuninkaallisten vierailut. Jos saat heiltä hymyn ja kädenheilautuksen, se on kuin kupla vain: et välttämättä tullut edes nähdyksi.
Paljon kauemmin pysyy mielessä lähimmäisen hymy. Kun työkaveri virnistää nurkan takaa, mieli ailahtaa lämpimästi. Tai kun ventovieras ihminen pyörällä vastaan tullessaan hymyilee aidosti, on pitkän aikaa hyvä mieli: hymyn kautta on tapahtunut kohtaaminen. Ystävällinen olantaputus ja rohkaiseva sana eivät maksa mitään, mutta vastaanottaja kokee saaneensa lahjan.
Keräämme mielellämme omaisuutta lapsillemme. Eihän siinä mitään pahaa olekaan. Nuoren voi olla kuitenkin vaikea arvostaa tätä uhrautumista, jos hänellä ei ole läheisyyttä vanhempiensa kanssa. Hän voi kokea jopa, että hänet on sivuutettu uraa luomalla. Vanhemmat ovatkin haalineet tavaraa, koska heistä on mukavampaa olla työssä kuin kotona; näin voi lapsi kokea. Tavara ei korvaa rakkautta, jota osoitamme viettämällä aikaa yhdessä.
Varmasti kaikki vanhemmat rakastavat lapsiaan. Joskus sen osoittaminen kuitenkin epäonnistuu. Tulee mieleeni kirjan isähahmo, joka tuli tapaamaan kuolemassa olevaa poikaansa. Hän tervehti poikaa omaan karuun tapaansa: tunnekko isäs, vai pitääkö iskeä naamaan, että tiiät isäs tulleen paikalle! -Tämäkin isä osoitti hellyttään osaamallaan tavalla, ja ehkäpä hän tuli jopa ymmärretyksi. Joka tapauksessa isä oli selkeästi läsnä.
Sähköiset viestimet lisäävät mahdollisuutta olla yhteydessä lähimmäisiin - toisaalta ne vievät aikaa tässä ja nyt -hetkeltä. Olisi hyvä osata ja voida sulkea kännykkä, tv ja puhelin silloin kun seurustelee perheen tai ystävien kanssa, tai ollaan vaikkapa ruokailemassa. Olemmekohan todella niin tärkeitä ja korvaamattomia, että meidät on saatava kiinni jokaisena päivän minuuttina? Ehkäpä vain kuvittelemme tai toivomme, että meitä tarvitaan enemmän kuin on tosikaan. Vaikka kännykkä tai puhelin ei soisikaan, se mahdollisuus jo lisää jännitettä ja vie ajatuksia pois kuluvasta hetkestä. Olemme paikalla, mutta emme läsnä.
Ehkä olisi syytä alkaa elää eikä vain suorittaa elämää. Ystävät, lähimmäiset, oma perhe ja rakkaat on meille annettu, että saamme kulkea palan matkaa samaa reittiä kunnes tiemme erkanevat. Kuoleman edessä näemme, mikä elämässä on kantanut ja ollut merkityksellistä. Ystävämme sanoi ennen kuolemaansa, että vain ihmissuhteet ja Jumala merkitsevät silloin jotain.