18.11.2006 - Pimeä marraskuu

Olen aina pitänyt syksystä ja marraskuusta, koska olen syntynyt syksyllä. Ja syksyn pimeyden lopuksi tulee aina joulu. Nyt juuri on erityisen pimeää ja synkkää. Oma mieli on aika lailla samaa tasoa, vaikka kaikki onkin ihan hyvin.

On paljon kiitosaiheita: lasten elämässä monet asiat ovat hyvin, ja kiittämistä riittää. Ari on edelleen hengissä eikä mitään hälyttävää ole tapahtunut hänen suhteensa. Itsekin olen suht` terveenä, vaikka syönkin allergialääkkeitä jatkuvasti. Työssäkin viihdyn, ja koen olevani paikalla, johon Jumala on minut kutsunut.

Luin juuri ikäihmisen kirjoittamaa kirjaa. Hän haastaa nelikymppisiä miettimään elämäänsä. Hän toteaa, että vanhukset eivät kykene enää pääsemään kangistuneista kaavoistaan. Jos katkeruus on jäänyt itämään elämän matkalla, sitä on tosi vaikea saada pois vanhana. Pitäisi keski-iässä panna pois katkeruutta tms. aiheuttavia asioita, etteivät ne jää kalvamaan.

Mietin onko omassa elämässä jotain katkeruutta. En löydä sellaista varsinaisesti, mutta on välillä vaikea elää tätä päivää täysillä. Mietteeni ovat eilisessä tai tulevassa. Häviääkö tämä päivä jonnekin, vaikka sekin pitäisi elää? Elämässäni on paljon iloa ja kiitosta, mutta suru on onnistunut pesiytymään minuun, enkä osaa karkottaa sitä.

Kun viikonloppu tulee ja on aikaa miettiä, kelata ja levätä, suru kaataa minut melkein nurin. Aina se ei tunnu pahalta, ja kun siihen on tottunut, sitä osaa jo odottaa.

Viime aikoina olen saanut myös sinänsä terveellisiä tyrmäyksiä ystävien taholta. Joku on minut hylännytkin kelvottomana ystävyyteen. On ollut aika pysähtyä miettimään, kuka oikein olen, millainen olen. Onko minusta ystävyyteen tai yleensä ihmissuhteisiin? Olenko vain täynnä itseäni? Ehkä pitää nostaa katse paremmin ja syvemmin Jeesusta kohti. Niin koitan tehdä. Sieltä on apu tullut ennenkin. Itsessä ei löydy kehumista, eikä tarvitsekaan.

Jumala on luvannut, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi jotka häntä rakastavat, joten uskova ihminen saa ottaa kaiken ikävänkin hänen kädestään. Jotain Jumala tahtoo puhua. Ja parannettavaahan on varmasti, pois pantavaa. Tutkikoon Jumalan Henki.

Luther sanoi aikoinaan, että rankinta on kohdata oma pahuutensa tai jotain siihen suuntaan. Emmehän me kestäisikään, jos Jumala näyttäisi kaikki motiivimme, ja sanojemme seuraukset, ja kaiken mitä meissä on.

Irja Kilpeläinen sanoo em. kirjassaan, että vanhana hän on huomannut, että "totuuksia on monia, ja siksi kaikki onkin niin vaikeaa. Totuus ja todellisuus on sellainen, millaisena kukin sen näkee." Itsellä on sama kokemus. On asioita, joista en pääse yksimielisyyteen jonkun ihmisen kanssa, koska näemme saman asian täysin eri lailla. Kummallekin oma todellisuus on täysin totta ja ainoa oikea. Näitä ei kykene millään sovittamaan samaan tilaan yhtä aikaa. Elämä on vaikeaa välillä!

Jumalan armo on varaukseton ja varma. Ainoa ongelma on käsittää se ja omistaa se yrittämättä muuttaa sitä muuksi kuin mitä se on. Jumala sanoi nimekseen MINÄ OLEN. Eikö aika kummallinen nimi, ja kuitenkin se kuvaa jotain pysyvää, kestävää, aina ollutta ja aina olevaa. Turvallista.

Ensimmäiset häät perheessämme ovat 49 päivän päästä. Sekin osaltaan on käynnistänyt prosessin minussa. On aika siirtyä uuteen elämänvaiheeseen. Olisi kiva jos kaikki tämä olisi pelkästään hauskaa, mutta niin ei valitettavasti ole: on niin paljon odotuksia elämän suhteen, ja se tuntuu valuvan jonnekin ulottumattomiin. Kuitenkin elämä jatkuu lapsissa. Nisunjyvän tulee kuolla, että se kantaisi satoa. Vanhempien tulee väistyä nuorempien tieltä. Tämä on elämää isolla E:llä!

Tuli nyt synkkiä mietteitä, mutta en halua kirjoittaa jotain yleipätevää pöperöä, joka ei ole totta. Pimeitä päiviä tulee paljon, ja se tuntuisi usein sopivan motoksi omalle elämälleni. Vastaavasti iloa on paljon, sitä en halua unohtaa tai kieltää Ihaa-mielellä ollessani. Kyllä Nalle Puh-mieliala on yhtä totta!

Jumalan turvallista läsnäoloa sinulle, lukijani!