Kategoriat: Ajankohtaista
Olen odotellut inspiraatiota vastata Pohjalaiseen haastettani seuraaviin tapahtumiin. Tietämättömille lukijoille tiedoksi, että haastoin kaupungin päättäjät kuukausi sitten auttamaan Aria pyörätuoliin!
Kaikki alkoi siitä, kun Arin takaraivo alkoi puutua. Vähemmästäkin selällään makaamisesta! Kesti tietysti aikansa ennen kuin monien metkujen jälkeen pääsin jyvälle, mistä kiikastaa. Sen jälkeen olikin helppo tehdä toimintasuunnitelma: Ari on saatava lauantaisin tuoliin ja ulos. Kun vielä Jumala vahvisti sen puhumalla minulle asiasta unessa ja sanan kautta, en peräänny ennen kuin Jumala itse peruuttaa tehtävän. Viime aikoina vastaani on tullut jatkuvasti kaksi sanaa Jumalaan liittyen: kuuliaisuus ja uskollisuus.
Niinpä sitten puolihuolimattomasti kirjoitin pikkujutun ( vai Pyhän Hengen johdatuksesta?!?), ja luin Arille ja lapsille, että pistetäänkö eteenpäin. Rukoilimme, että Jumala estää sen julkaisemisen, jos niin on hyvä. Pohjalainen on tosin julkaissut melkein kaikki kirjoitukseni viime aikoina, kiitos siitä heille.
Haasteen voi lukea sivuiltani. Aino Siltanen, valtuutettu, oli ainoa, joka vastasi haasteeseen. Hänellä on sydän paikallaan, ja hän ajaa lämmöllä vanhusten asiaa. Hänellä on omakohtaista kokemusta, joten hän tietää miten asiat ovat. Kaikki ei todella ole sitä miltä näyttää, eikä kaikkea voi sanoa, kun oma rakas ihminen on sairaalassa hoidettavana, ja toisten armoilla; niinhän se on!
Tänään heräsin aikaisin ja pyysin Herralta sanoja, ja niin juttu syntyi. Oletan, että lehden lukijat odottavat jotain kommenttiani asiasta. Nyt vain odottamaan, julkaistaanko juttu. Aina kun juttu on "sisällä", odotan jännityksellä, joskus pelolla milloin se on lehdessä. Joskus häpeän kovasti, kun näen juttuni kirjoitettuna. Mutta haluan olla samannäköinen sanoissa ja teoissa. Ehkä en aina onnistu, mutta pyrin siihen. On paljon niitä, joilla on hienoja sanoja, mutta teot ovat toista. Näin ei saisi olla.
Äitienpäivä on aika ristiriitainen päivä. Tiedän että se on sitä kaikissa ei-keskimääräisissä perheissä. Itsellenikin järki sanoo, että voin olla iloinen, kun Herra on antanut minulle neljä ihanaa lasta, ja olen selvinnyt heidän kasvattamisessaan jo näin pitkälle tässä tilanteessa. Ja todella vain Hänen avullaan kaikki on ollut mahdollista!
Kuitenkin koen epäonnistumista, ja huonoutta, enkä täysin tiedä mistä se tulee. Ehkä se on sitä, etten ole voinut tarjota tervettä isää lapsilleni, vaikka se ei minusta olekaan kiinni. Kuin olisin pettänyt lapseni antamalla heille vain äidin, vaikka he tarvitsisivat myös läsnä olevan isän! Omista tunteistani huolimatta tiedän, että tämä on Jumalan hyvä suunnitelma, ja lapsilleni tämä koti ja nämä vanhemmat ovat juuri ne parhaat. Tähtäyspisteemmehän on taivaassa, ja siinä, että siellä olisi muitakin meidän elämämme takia. Jumala kääntää kaikki vaikeat elämänkuviomme siunaukseksi, riippumatta miltä meistä tuntuu. Kunhan vain annamme Hänen tehdä sen!
Suremme erästä nuorta, joka lähti elämästä oman käden kautta. Kunpa voisimme paremmin nähdä lähellä olevien ahdistuksen, niin ettei kenenkään tarvitsisi tehdä noin epätoivoista tekoa. Tälläkin nuorella oli kavereita ja perhe, mutta ahdistus oli suurempi kuin heidän läheisyytensä. Mikä tuska jälkeen jääneillä! Sanat loppuvat.
Olen tosi kiitollinen että saan olla äiti. Sain ihanimman tunnustuksen, mitä äiti voi saada. Annoin tunnustusta eräälle lapsistani siitä, että hän ottaa vastaan neuvojani. Hän vastasi:" Totta kai vanhaa ja viisasta kuuntelee!" Siitä sain aiheen kimpaantua: "Miten niin muka vanha!!" (Mahdollinen viisaus ei huolestuttanut minua ollenkaan, mutta että vanha??? No olenhan sen todennut itsekin, joten totuus on kohdattava, olipa se miten karvas hyvänsä niellä!
Hyvää ja aurinkoista viikonloppua jokaiselle lukijalle, ja kiitos äidistä!
jk. Oma viikon vitsini on äitini samankaltaisuus itseni kanssa. Hänellä riittää vauhtia ja puhtia, kuten meikäläiselläkin, ja välillä sitten sattuu kommelluksia. Hän oli viilettänyt terveyskeskuksesta kauhealla faartilla kotiin ja siepannut mennessään takkinsa naulasta. Taskussa ei ollutkaan huivia, kuten piti, mutta hän oli jo tiennytkin muka kuka sen oli varastanut.
Kotiin päästyään isä oli ihmetellyt äidin takkia, kun se oli niin oudon näköinen. Kävi ilmi, että se oli jonkun papan berberi! Pappa oli vastaavasti tk:ssa kauhistunut: takki varastettu! Äitivaras sen tietysti palautti saman tien. Luultavasti hän olisi ilman isän lausahdusta heittänyt berberin naulaan, ja myöhemmin ihmetellyt, kuka on unohtanut takkinsa heidän naulakkoonsa. Ja kuka on varastanut hänen takkinsa!