Kategoriat: Muu kirjoitus
(Sana- ja Uusitie -lehtiin maalisk. alussa 06)
Kaikenlainen vapaa kasvatus niittää satoa. Mitä kylvämme, sitä niitämme. Monet vanhemmat ovat hukassa rajojen laittamisessa lapsilleen. Jos on itsellä ollut liian kova kuri, voi mennä omien lasten kasvatuksessa toiseen äärimmäisyyteen, ja kuvitella, että täysi vapaus olisi parempi.
Itselläni oli lapsena hyvin selvät rajat, jotka olivat samat kaikkina aikoina. Niitä ei siis muuteltu sen mukaan, miten vanhemmat milloinkin sattuivat ajattelemaan, vaan me lapset tiesimme, mitä meiltä odotettiin. Nyt aikuisena minun on helppo totella ts. toimia, kuten työnantaja tai minua ylempi auktoriteetti haluaa. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin alistettu tai kykenemätön ajattelemaan omilla aivoillani, tai myös sanomaan, jos joku asia ei mene oikein. Oikeudentaju tuli myös selväksi jo lapsena. Kun säännöt ja rajat ovat järkeviä, niitä ei ole vaikea noudattaa.
Vanhemmat ovat ikään kuin Jumalan edustajia lapselleen perheessä. Perhe on kasvupaikka. Kun lapsi oppii tottelemaan vanhempia, hänen on helppo kunnioittaa myös Jumalaa. Vanhemmat eivät ole luotettavia auktoriteetteja, jos he ovat vain kavereita. Silloin lapsella ei ole mallia, miten Jumalaan tulisi suhtautua. Tai Jumalakin on vain joku, jota lapsi voi määräillä, ja jonka tulisi totella lapsen mielihaluja. Vanhempien auktoriteetin puute johtaa myös siihen, ettei opettajaa tai muita auktoriteetteja totella. Jos vanhemmille saa haistatella, miksei myös muille? Vastaavasti jos vanhemmat ovat liian ankaria tai pelottavia, lapsen on vaikea luottaa muihinkaan.
Vanhemmat voivat parhaimmillaan antaa tosi vankan pohjan lapsen uskonelämälle. Kun vanhemmat itse luottavat Jumalaan elämällä uskon todeksi arjessa, he opettavat tärkeän läksyn lapselle. Jos vanhempi alistuu Jumalan väkevän käden alle, pyytää anteeksi, tunnustaa heikkoutensa ja epätäydellisyytensä myös lasten edessä, lapset seuraavat perässä. Jumalan armoa tarvitsemme paljon. Ihmisvoimin ja -viisaudella emme onnistu. Mutta oma esimerkkimme vaikutus on paljon suurempi kuin ymmärrämme. Turha meidän on puhua jotain mikä ei ole totta omassa käyttäytymisessämme. Noudatammehan me vanhemmatkin omien vanhempiemme antamia malleja, vaikka olisimme päättäneet, että ikinä en itse toimi, kuten vanhempani. Alitajunnasta nousevat kotona oppimamme tavat ja käyttäytymismallit. Jumalan avulla me vanhemmat voimme muuttua, ja näin toimia edes jossain määrin toisin kuin opitut, väärät mallit ohjaavat.
Olen tullut siihen tulokseen, että lapsen ja myös aikuisen on vaikea uskoa Jumalaan, jos hän ei ole oppinut uskomaan ja luottamaan omiin vanhempiinsa. Rajattomuus ja ajelehtiminen eivät johda sitoutumiseen, mitä esim. avioliitto ja parisuhde edellyttää. Jumalaankin on vaikea sitoutua. Raamatussa kehotetaan opettamaan poikanen tiensä suuntaa, niin hän ei vanhanakaan siitä poikkea. Tuo kehoitus tarkoittanee koko elämää: rajoja, rakkautta, luottamusta, uskoa, rohkeutta ym.
Kun vanhempi asettaa säännöt ja rajat lapselleen, ja pitää ne, myös hän itse siitä kostuu: lapset odottavat vanhemman myös pitävän samat säännöt. Olen omassa elämässäni kokenut tätä, ja se on antanut näin suojaa myös itselleni. Jumalan Sanan avulla on mahdollista elää lähellä Jumalaa ja ohjata myös lapsiaan. Vaikeudet, vastoinkäymiset ja sairaudet voivat olla suureksi siunaukseksi opettamassa lapselle, mistä apu tulee. Lapsi oppii kunnioittamaan Jumalaa ja turvaamaan häneen. Jumala antoi käskyt suojaamaan meidän elämäämme. Meidänkin tulee ohjata lapsemme samaan suuntaan. Näin saamme tehdä matkaa samaan suuntaan.
Paula Hakkola, Vaasa